Mama L ja toisen lapsen arvoitus

17.9.2014 mama l

Käännöksiä

Kävimme eilen äitiyspolilla, jälleen kerran. Tällä erää vuorossa oli pienokaisemme asennon tarkastus. Puolisonikin oli mukana, vaikka aikaisemmilla käynneillä olen ollut yksin.

Kävimme käyrällä ennen lääkärin vastaanottoa ja jo siinä vaiheessa huomattiin että pienokainen taitaa olla jälleen poikittain. Ja niinhän se lääkärikin sitten ultran kanssa totesi. Pikkuinen on pää vasemmassa kyljessä ja takapuoli oikeassa kyljessä. Pää hieman takapuolta ylempänä, jotain poikkitilan ja perätilan välistä.

Olimme keskustelleet jo etukäteen mieheni kanssa siitä, että emme halua ottaa pienintäkään riskiä lapsen suhteen ja olimme tulleet siihen tulokseen että emme halua pienokaistamme käännettävän edessä sijaitsevan istukan ja sen repeämisen riskin vuoksi. No, lääkäri ei paljon kysellyt vaan yhtäkkiä ja yllättäen otti vatsasta kiinni ja käänsi. Melko pienellä vaivalla lapsi kääntyikin pää alaspäin.

Olin hämmästynyt siitä että mitään ilmoittamatta näin vain tehtiin. Sitten lääkäri tarkastikin jo ultralla onnistuiko käännös. Lapsi oli pää alaspäin ja lääkäri sanoi että ehkäpä pieni nyt sitten asettuisi oikeaan tarjontaan ja laittoi ultran pois. Sitten hän vielä tunnusteli vatsan päältä miten lapsi on ja kuinka ollakaan, hän oli kääntynyt takaisin vanhaan asentoonsa poikittain.

Koska laskettuun aikaan on vielä reilut kolme viikkoa, lääkäri sanoi että hän ei vielä ole sektion kannalla vaan odotellaan sitä kääntyisikö pikkuinen vielä omia aikojaan pää kulkusuuntaa kohti. Seuraava kontrolli onkin vasta laskettuna päivänä, mikä minusta on hirmuisen kaukana tilanteen huomioon ottaen. Haluaisin valmistautua henkisesti siihen, miten lapsen on tarkoitus tulla luoksemme. Onhan siinä vissi ero syntyykö hän normaalisti vai vetäistäänkö minut kahtia. Varsinkin kun kyseessä ei ole hätätilanne ja henkiseen valmistautumiseen on oikeasti mahdollisuus.

Mielessä pyörii tietysti myös kysymys ”miksi?”. Miksi pikkuinen välttämättä tahtoo olla poikittain tai perätilassa? Mikä ahdistaa pää alaspäin olemisessa? Tietysti myös oma oloni on poikkeuksellisen tukala, sillä poikkitilassa viihtyvä pikkuinen ahdistaa sisuskalujani. Esikoista odottaessani en kyllästynyt isoon vatsaani lainkaan vaan nautin sen olemassaolosta viimeiseen saakka. Nyt en malta odottaa että saan kiristävän kehoni takaisin vain omaan käyttööni. Jatkuvaa virtsarakon potkimista ja siitä aiheutuvia alituisia vessareissuja ei tule kyllä ikävä 😀

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe

16.9.2014 mama l

Extremeretkeilyä

Kävimme perheen kesken viikonloppuna retkeilemässä läheisellä luontopolulla. Tarkoitus oli kävellä noin 0,5-1km matka laavulle ja paistaa makkaraa. En ollut aikaisemmin käynyt siellä joten ajattelin että mikäpäs siinä, lähdetään vaan. Kyllä minä vielä sen matkan kävelen helposti, vaikka laskettuun aikaan ei ole enää edes kuukautta.

Jätimme automme parkkipaikalle ja sitten puolisoni päästi suustaan ne surullisen kuuluisat sanat: lähdetään tuota metsäpolkua pitkin, se oikaisee matkasta yli puolet. Epäröin ja ehdotin että olisimme menneet hiekkatietä pitkin, esikoinenkin olisi saanut kävellä ihan itse. Minä kun en enää häntä jaksa kantaa juurikaan. ”Höpsis”, sanoi puolisoni ja lähti johdattamaan perhettään oikopolulle.

Ensimmäisenä kiipesimme kallion laelle, jossa oli näkötorni. Jatkoimme sen ohi kallioista maastoa pitkin ja puolisoni sanoi ettei tästä enää pitkä ole. Selvä, ajattelin. Jatketaan vaan. Kumpuileva maasto ei toki ole enää helpointa reittiä tässä tilassa, mutta ajattelin ettei raskaus tätä retkeä estä. Polku jatkui ja jatkui ja pieneni ja pieneni. Lopulta se muuttui vetiseksi suoksi. Laahustin perässä supistelevan vatsani kanssa ja pissahätäkin vaivasi. Pitkän tarpomisen jälkeen päädyimme nuotiopaikalle ja ajattelin että okei, nyt olemme päässeet perille. Mutta pyh ja pah! Emme olleet vielä siellä päinkään! Matkasta oli edessä vielä puolet ja se puolikas oli pelkkää suota se.

Polku oli aivan onneton ja supistelu jatkuvaa. Kihisin kiukusta. Olin kiukkuinen puolisolleni harhaanjohtamisesta, sekä itselleni siitä että olin edes lähtenyt koko retkelle! Ajattelin että vatsassa majaileva pienokaisemme on täällä karhunsyöttinä hitaasti lyllertävän mammansa sisuksissa, oikein helppo saalis! Ellei hän kaiken kukkuraksi synny sinne suolle.

Toivottoman pitkältä tuntuvan taivalluksen jälkeen jostain kaukaa kantautui ihmisten ääniä, sekä nuotion tuoksu. Jes, ehkä emme kuolekaan tänne ja löydämme vielä ihmisten ilmoille! Lopulta olimme laavulla ja kaivoimme eväsreppumme antimet esiin. Kun makkarat oli paistettu ja mehut juotu, lähdimme takaisin kohti parkkipaikkaa. Emmekä todellakaan lähteneet enää sitä suojuntua pitkin takaisin! Menimme hiekkatietä. Alle kilometrin kävelyn jälkeen olimme parkkipaikalla. Mieleni teki motata puolisoani. Olin kävellyt kilometritolkulla suota pitkin supistelevan möhömahani kanssa, ja miksi?! Siksi että hän esitti ennen retkeä, että hiekkatietä pitkin matka on useita kilometrejä, kun taas oikopolkua pitkin matka on korkeintaan kilometrin, ehkä vain puoli kilometriä.

Jotenkin minusta tuntuu että ensi kerralla en usko asiantuntijana esittäytyvää puolisoani (joka oli siis aikaisemmin käynyt tuossa kyseisessä paikassa), vaan luotan omiin vaistoihini. Vaikka v-käyrä olikin melkoisessa nousukiidossa tuon luontoretkeilyn ajan, kotimatkalla jo vähän nauratti.

p.s. Kummassakin raskaudessa olen tainnut harjoittaa jonkinasteista extremeretkeilyä. Tämä suomatkailu nyt tietysti tuoreimpana esimerkkinä, ja esikoista odottaessani kiipesimme Rodoksella erään vuoren huipulle ihmettelemään yhden historiallisen akropoliksen raunioita. Eipä sekään tainnut olla ihan jokaisen raskaana olijan ”to do” -listalla.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Liikunta