Kävimme eilen pitkästä aikaa neuvolassa. Esikoisen odotuksen jälkeen neuvolakäyntien suositukset ovat muuttuneet, joten eilisen ja edellisen neuvolakäynnin välissä oli kaksi kuukautta. Aikaisemmin neuvolassa käytiin kuukauden välein näin aluksi.

Ensimmäistä kertaa kävin äitiysneuvolassa niin että esikoiseni oli mukana. Näytti olevan kovin jännittävä paikka pikkuiselle ja sydänäänien kuuntelu oli hyvin hämmentävää.

Kaikki oli hyvin. Verenpaine oli sama kuin viimeksi, hB oli jopa noussut! Ja ah niin ihana ja mieltä piristävä puntarointikin tuli taas kokeiltua parin kuukauden tauon jälkeen. Esikoista odottaessa painoni nousi raskauden puolivälin jälkeen raketinomaisesti kohti taivasta. Jospa tällä kertaa painonnousu olisi edes hitusen maltillisempaa…

Neuvolasta tehtiin eilen myös lähete synnytyspelkopolille. Hämmästyttäävää kyllä, aika saapui postitse jo tänään! Esikoisen synnytys ei mennyt miltään osin oppikirjan mukaan, joten tällä kertaa haluan että en joudu käymään samaa rallia läpi siksi että kohtuni on ilmeisesti maanantaikappale. Hassua sinänsä mennä synnytyspelkopolille, sillä kaikesta huolimatta en pelkää synnytystä. Tämä väylä vain on ainoa keino hoitaa tätä asiaa eteenpäin.

Kohta viikon verran olemme tienneet että tuleva pienokaisemme on todennäköisimmin poika. Ajatus tuntui alkuun hassulta ja jopa hieman pelottavalta (!), mutta hiljalleen ajatus on alkanut tuntua tutulta. Silti epävarmuus siitä miten itse osaan ymmärtää pientä poikaa yhtä hyvin kuin pientä tyttöä kalvaa mieltä. Haluan tietenkin olla paras mahdollinen äiti lapsilleni. Olisikohan tämänkin asian kanssa niin että elämä opettaa.

Tänään se sitten oli, vihdoin ja odotetusti, rakenneultra. Olin luonut itselleni jälleen täydellisen uskon siitä että kaikki on pikkuisella mitä parhaiten. Kuitenkin maatessani siinä tutkimuspöydällä pelko vihlaisi ikävästi mieltäni. Mitäs jos nyt löytyykin jotain erityistä, jokin poikkeama? Mitä sitten tapahtuu?

Rakenneultran tekijä itse oli hyvin rauhallinen ja vähäpuheinen. Kyllä siinä vaiheessa kun pikkuisen päätä mitataan viidettä kertaa sanaakaan sanomatta, hiipii pieni pelko äidin ja isän mieleen. Onko kaikki hyvin? Sano nyt jotain!

Kaikki on hyvin. Pikkuinen on kehittynyt normaalisti, mutta on hieman pienikokoinen. Sehän meille onkin jo entuudestaan tuttua, sillä isosiskon jalanjäljissä kuljetaan niiltäkin osin.

Lopulta äidin uteliaisuus palkittiin ja tulokkaan sukupuoli paljastui. Kyllä se vaan niin on että äänestysmatkalla tullut tunne pojasta pitää paikkansa. Ihmeellistä!

Ajatus pojasta sai taas mielikuvitukseni laukkaamaan. Mitenkäs pieniä poikia kasvatetaan? Samalla tavalla kuin tyttöjäkin, tietysti, mutta entä jos en ymmärräkään pienten poikien juttuja yhtä hyvin kuin pienten tyttöjen? A-P-U-A!