Viime päivinä olen ihmetellyt sitä, ettei minusta vieläkään tunnu siltä että sisälläni todella on pieni elämä. Vatsa kasvaa, vaatteet eivät enää mahdu kunnolla päälle, ja jos olen aikaisemmin kiihtynyt nollasta sataan nanosekunnissa, aika on nyt ainakin puolittunut. Ehkä, siis EHKÄ, olen havainnut pieniä hipaisuja vatsanpohjalla viime päivinä. Selvät merkit raskaudesta ovat siis olemassa ja silti epäusko pienestä ihmisestä on edelleen läsnä. Siis mitä ihmettä?

Esikoista odottaessa minulla oli tunne siitä, kumpaa sukupuolta tuleva yksilö on. Aluksi tuntui siltä että tulossa on tyttö. Se tunne kesti parisen viikkoa. Seuraavaksi olinkin vakuuttunut että poikahan se on. Se tunne kesti pari kuukautta, kunnes tunne pojasta vaihtui taas tytöksi ja niin edelleen. Parin viikon välein tunne vaihtui, mutta se oli kuitenkin olemassa. Rakenneultrassa saimmekin sitten ensimmäisen arvion siitä että perheeseemme näyttäisi olevan tulossa tyttö.

Entäs nyt? Kumpi uusi tulokas on? Ei aavistustakaan. Ei ensimmäistäkään ajatusta asiasta. Kertaakaan ei ole ”se on poika” ajatus pyyhkäissyt mieleni läpi. Mikä minua vaivaa?

Näiden tunteiden puuttumisesta huolimatta pysähdyn vaatekaupassa ihastelemaan pikkuriikkisiä bodyja, mietin miten selviän kahden pikkuisen kanssa, suunnittelen uuden sängyn hankintaa esikoiselle ja pohdin muuttaisimmeko kauemmas keskustasta oman rauhan perässä. Miksi edes pohtia moisia jos ei edes ymmärrä että kehossa majailee yhden henkilön sijaan kaksi?

Kai minä alitajuisesti ymmärrän tilanteen, mutta se ei vain jostain syystä konkretisoidu. Kyllä ihminen on sitten tyhmä otus.

p.s. Ehkä kesäkuun alussa rakenneultrassa selviää kumpaa sukupuolta tuleva lapsukaisemme edustaa. Ja ehkäpä pikkuisen näkeminen konkretisoi raskauden.

Esikoista odottaessa kasvava maha ei vaikeuttanut arkeani oikeastaan lainkaan. Toki loppuajasta syöminen ja hengittäminen olivat haasteellisempia, sillä vauva valtasi suurimman alan ruuan ja hapen tilalta. Puuskutin kuin höyryjuna noustessani rappusia, mutta silti en ajatellut missään vaiheessa että kasvanut vatsa olisi vaikeuttanut elämääni.

Toisella odotuskerralla olenkin kohdannut yllättäviä haasteita, joita en ollut tullut edes ajatelleeksi. Noin kahden viikon kuluttua raskaus on puolivälissä, mikä tarkoittaa luonnollisesti sitä että kyllähän sitä vatsaa jo on. Eikä se tästä enää pienene ennen uuden tulokkaan syntymää. Toivottavasti kuitenkin hänen syntymänsä jälkeen.

Esikoiseni sai köllötellä vatsassani ilman kenenkään murjomista. Nyt tilanne on kuitenkin toinen, kun esikoinen kiipeilee syliin, sylissä noustaan seisomaan ja yritetään kävellä välillä myös vatsan päällä. Makaavan äidin päälle on ehdottoman mukavaa kiivetä, ja päältä pois, ja konttien yli ja taas puolelta toiselle. Vatsassani ei taida ollakaan juuri nyt ihan levollista asustaa. Kasvava vatsa tarjoaa tietenkin myös sylissä kantamiseen omat vaikeutensa.

Mutta se, mitä en ollut osannut ajatella lainkaan, on esikoisen sänkyyn laittaminen. Miten siitä onkaan tullut niin hankalaa? Vatsa on kiinni sängyn laidassa kun kurkottelen varpaillani laskemaan esikoista illalla sänkyyn. Mitä siis tehdä? Sängynpohjaa ei voi nostaa ylemmäs tai sieltä kiivetään pois. Entäpä jos hankkisi uuden sängyn esikoiselle jo nyt? Vai mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?

Vaikka kasvanut vatsa vaikuttaakin jo elämääni eri tavoin, ensimmäisiä potkuja ei ole vielä tuntunut. Ehkä siksikin uuden sängyn hankkiminen esikoselle tuntuu vielä niin etäiseltä. Ehkä se on kuitenkin paras vaihtoehto, sillä sen hankinta on kuitenkin edessä vielä ennen uuden tulokkaan syntymää.