Arki alkoi nopeasti. Ehdimme olla koko perhe kotona melkein kaksi viikkoa, josta äitini oli auttamassa viikon verran. Meidän vauvalla oli heti alusta asti jonkilainen rytmi yösyöttöjen kanssa. Jo Naistenklinikalla ehti vakiintua 3h syöttörytmi. Oli helpottavaa, että ensimmäiset puoltoista kuukautta meni melkein samanlaisella aikataululla öisin, kello 1-2/ 3-4/ 6-7 syöttöjen syklissä. Päivällä juotiin maitoa sitten miten sattuu ja lyhyitä hetkiä isolla imulla. Olin todella iloinen, että imetys onnistui.

Tokan neuvolan käynnin jälkeen meidän täytyi alkaa tarkkailemaan, että kaikki syötöt tapahtuisi noin kolmen tunnin välein. Tämä sen takia, koska  neuvolan mielestä paino ei noussut tarpeeksi, tai miten heidän ohjeistuksissaan sanotaan. Tuoreelle äidille vauvan painonnousun kyttääminen oli tosi stressaava kokemus. Onhan se päävastuu syöttämisestä äidillä, kun täysi-imettää. Painon takia ravasimme neuvolassa useita ekstra kertoja; joinain viikkoina parhaimmillaan muutaman päivän välein. Ja vaan siksi, että painoa ei kertynyt tasan sitä grammamäärää, mitä ohjeistukset sanovat. Ajoittain heräsi jopa ajatuksia siitä, että tänään en suostu menemään neuvolaan, koska ei sieltä kuitenkaan seuraa mitään hyvää ja aina joudutaan pettymään. Usein kyyneleet nousivat silmiin ennen tai jälkeen neuvolakäynnin.

Meillä oli alusta asti käytössä lisämaito, mitä annettiin vielä imetyksen tueksi tuttipullolla. Omaa maitoa tuli, mutta huomasin itse, että stressillä oli välillä vaikutusta maidon nousuun. Äidinmaidonkorviketta ei käytetty säännöllisesti koko ajan, vaan pumppasin omaa maitoa aina kun ehdin. En tehnyt tätä siksi, etteikö mielestäni korvikkeet olisi hyväksi vauvalle. Halusin käyttää omaa maitoa, koska tiesin sen minivoiman mahavaivoja ja niistä johtuvia itkuja. Vaippoja tuli tarpeeksi ja vauva oli hyvinvoivan näköinen.

Noin muutaman kuukauden iässä kovat itkut ja runsaat pulauttelut sekä oksentelut tulivat mukaan. Neuvolassa pulautteluihin tai oksenteluun ei sen kummemmin otettu kantaa, mutta painonnousua siltikkin seurattiin edelleen tarkasti. Syötön jälkeen pidimme pystyssä, röyhtäytimme, huolehdimme että kerralla ei syödä liikaa, annoimme cuplatonia, kävimme vauvahieronnassa. Oli hyvin turhauttavaa, että vaikka me teimme kaikkemme, että maito pysyisi sisällä, niin pulauttelu vain jatkui.

Mikään ei kuitenkaan auttanut ja monen viikon stressaava jakso sai meidät menemään yksityiselle lääkärille Pikkujättiin. Siellä asiaa lähdettiin hoitamaan heti, kova jatkuva pulauttelu oli meidän tilanteessa ruoasta tai rakenteesta johtuvaa, tai molempia. Minulla alkoi tiukka maidoton, munaton, soijaton ja viljaton ruokavalio. Vauvalle hankittiin allergiakorvikketta ja närästyslääkettä. Allergiakorvike ei sopinut ollenkaan meidän vauvalle, niitäkin testattiin monia. Päädyimme jättämään sen kokonaan pois ja antamaan vain omaa maitoa. Närästyslääkkeistä kolmas vaihtoehto oli vasta sopiva. Pulauttelut rauhoittuivat, mutta eivät poistuneet kokonaan. Närästyslääkkeiden käyttö aamuin illoin huolestutti minua, sillä vaikka sitä annettiin vähän niin se oli hyvin vahvaa. Paino nousi edelleen hitaasti, mutta nousi kuitenkin. Olin jo pitkään odottanut innolla kiinteiden maistelun aloittamista neljän kuukauden iässä; jo pelkästään sen takia, että se auttaisi kasvattamaan painon nousun määrää. Mutta pulauttelu tilanteemme takia, emme saaneet lupaa/suositusta niiden aloittamiseen.

Oma jaksaminen oli aika äärirajoilla näinä kuukausina. Vauva oli todella itkuinen ja syystä. Ei varmasti tuntunut hyvältä kun vatsaa vääntää, puklua tulee jatkuvasti ja oletettavasti närästys poltteli kurkkua. Päivisin ei juuri päiväunia nukuttu ja iltaisin mentiin nukkumaan itkujen kautta. Onneksi väliin mahtui satunnaisia hyviä hetkiä, jolloin hymy oli herkässä. Kehitys eteni nopeata vauhtia ja sitä oli ihana seurata vierestä. Mahalta selälleen pyörähdettiin jo kuukauden iässä sekä luonne alkoi jo tulemaan esiin. Pystyimme sanomaan jo muutaman kuukauden ikäisestä, että temperamenttia ja omaa tahtoa ei tästä neidistä puutu. Niinkun mieheni sanoo, tämä vauva on isojen tunteiden nainen niin hyvässä kuin pahassa. Aivan parasta oli ne imetyshetket, kun vauva yhtyi nauruuni ja kikattimme hetken yhdessä. Se on jotain, mitä ei voi ymmärtää ennen kuin itse kokee.

Syksy oli saapunut aivan yhtäkkiä, vain muutamassa päivässä. Kun kirjauduimme ulos Naistenklinikalta, ulkona oli syksyisen lämmin ja joka puolella loisti oranssin sekä punaisen sävyjä. Oli lokakuun alku. Jo osastolla tirautin onnenkyyneleitä, sillä meitä oli hoidettu niin hyvin ja henkilökunta huolehti aivan kaikesta, mitä milloinkin tarvitsimme. Kotiinlähtö jännitti ja oli maailman parasta yhtä aikaa.

Synnytys kesti kauan sekä oli muutenkin kaikin puolin hankala. Menimme sunnuntai aamuna klinikalle, lapsivedet olivat menneet jo lauantaiaamuna. Lauantai-iltana saimme käynnistysajan sunnuntai aamulle, mutta onneksi supistukset alkoivat spontaanisti yöllä. Olin täyttänyt synnytyssuunnitelman tarkasti ja tiesin, mitä haluan. Minulle oli muokkaantunut kuva melkein lääkkeettömästä synnytyksestä, jossa allas toimisi rentoutumiskeinonani. Olin myös tehnyt muutamia synnytys- ja mielikuvaharjoituksia etukäteen, koska olin kuullut että niistä voisi olla hyötyä. Herpaannun helposti ja tiesin että tulen vähintään pyörtymään jossain vaiheessa, koska ”se kipu on  kuulemma jotain sietämätöntä”. Minulla oli ollut raskauden alkuvaiheessa pientä synnytyspelkoa, mutta asiaa paljon käsiteltyä sain itselleni jollain tapaa levollisen olon ennen h-hetkeä.

Selvisin ensimmäiset 17h Tens-laitteen avulla. Sen jälkeen, kun minulla rupesi nousemaan kuume ja synnytys ei edennyt, otin suosiolla kipupiikin ballongin asettamisen jälkeen. Olin saanut infektion, tässä kohtaa ei vielä tiedetty mistä. Sain kahta eri antibioottia suoraan suoneen . Kaikki eteni, mutta hyvin hitaasti. Koska olin kovassa kuumeessa ja huonovointinen, en saanut myöskään syötyä mitään. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä meidät siirrettiin synnytyssaliin. Tässä kohtaa myös lääkitystä lisättiin. Oksitosiini, ilokaasu ja muut lääkkeet auttoivat hetkittäin, mutta synnytys ei tuntunut lähtevän käynnistyäkseen. Neljän aikaan leikkaussali odotti meitä ja ei mennyt kauaa kun pitelin pientä nyyttiä. Kaikki tapahtui niin äkkiä, kun tuli päätös että äidin ja vauvan kunnon takia tehdään kiirellinen sektio. Minulle oltiin mainittu sektiosta aiempaa päivällä. Vaikka leikkaus pelotti, mutta jollain tavalla toivoin sitä, sillä voimat olivat todella kortilla. Ymmärsin tietysti, että leikkauksen riskit infektioni takia olivat suuret. Kävimme sairaalassa läpi synnytystä kätilöiden kanssa. Kaikesta huolimatta, olin onnellinen kaikesta, sillä vaikka synnytys meni miten meni, vauva oli terve ja infektio ei pahentanut tilannetta. Loppu hyvin kaikki hyvin, se jäi päällimmäisenä mieleen.

Appivanhempani auttoivat kotiutumisessa. Me tuoreet vanhemmat olimme aivan väsyksissä jo pelkästään monen vuorokauden valvomisesta. Sain oman äitinikin meille asumaan ensimmäiseksi viikoksi, mikä oli niin tärkeätä. Olin kuullut, että sektiosta toipuminen vie aikaa ja tekee hyvin kipeää. Omalla kohdallani paranin todella nopeasti ja lähdin liikkeelle vuorokauden jälkeen leikkauksesta. Olo oli tietenkin outo ja hutera enkä heti tunnistanut itseäni omassa kehossa. Kaikki palautui kuitenkin äkkiä. Oli niin ihanaa päästä ensimmäiselle vaunulenkille(tietenkin hyvin lyhkäiselle) koko perheen voimin, vaikka synnytyksestä oli kulunut neljä päivää.

Ensisynnytäjänä opin paljon ja kasvoin myös ihmisenä. Kun puhutaan synnytyksestä, asioita ei kannata suunnitella liiaksi. Vaikka se olisi miten osa luonnettasi, niin on paljon helpompi mennä tilanteen mukaan. Välillä minun oloni oli todella toivoton ja tuntui, etten synnytä koskaan. Poikaystäväni jaksoi tsempata koko ajan, vaikka tottakai pelkäsi itsekin. Joku meissä naisissa vaan on, että me selviämme kaikesta, etenkin synnyttämisestä. Se on meidän juttu vaikka mutkia olisi matkassa. Niistä mutkista ei kannata lannistua, ne on osa matkaa ja lopputuloshan se on  kaikki kaikessa. Mitä kipuun ja muuhun tulee, minulla on matala kipukynnys ja piikkikammo. Ei siinä hötäkässä silläkään ollut väliä, se on tehtävä mitä eteen tulee. Haluan tsempata kaikkia tulevia äitejä, että te pystytte siihen. Oli synnytys millainen tahansa, jokainen synnytys on ainutlaatuinen ja pääasia on se pieni terve ihme sylissä.