Viime vuoden loppupuolella hakeuduimme lapsettomuushoitoihin. Kauan odotettu apu tuntui olevan pian saatavilla. Olin kuitenkin asettanut liian suuria toiveita sille, kuinka pian niihin hoitoihin sen ensikäynnin jälkeen päästäisiin. Ensikäynnistä kului yli kuukausi gynekologille joka totesi toisen munasarjani olevan hieman monirakkulainen. Ehkä osasyy sille, miksi raskautta ei ole alkanut. Hän laittoi lähetteen ja kertoi jonon olevan noin kolme kuukautta, tai pidempään. Rintaa puristi ja sattui ”taasko minä joudun odottamaan?”. Ensin odotan vuoden sitä, että pääsisin edes lääkärin vastaanotolle lapsettomuudesta ja lääkäri kertoo minulle, että saan odottaa vielä vähän lisää. Tässä sitä nyt ollaan, odottamisen välimaastossa. Taas.

Tällä kertaa kuitenkin tunnun jo hyväksyneeni tilanteemme. Olen alkanut työstää sitä ajatusta, että ehkä emme koskaan saa lasta. Suojellakseni itseäni, koska toivo sekoittaa pääni aika nopeasti. Ja toivosta tipahtaminen on todella suuri tunneromahdus aina minulle. Olen siis yrittänyt pitää toivoa aisoissa ja ajatella, että ehkä joskus, jos silloinkaan.

Mutta eilen jokin sekoitti pääni totaalisesti. Tämä kiertoni on ollut tosi pitkä, ovulaatio edellisiin muutamiin kiertoihin verrattuna noin kaksi viikkoa myöhässä. Aikataulut ei osuneet ihan yksiin. Viiniä väärään aikaan auttamaan kohdun verenkiertoa. Sitten eilen huomasin jotain, jonka tulkitsin heti kiinnittymisvuodoksi. ”Voiko olla?” Tänä aamuna sama oire. Kuukautisten pitäisi alkaa vasta viikon päästä. Aikaisintaan viiden päivän päästä, lasken. Olen nuhainen ja kipeä, kuten keskenmenneessä raskaudessanikin.

Ja nukkumaan mennessä ajatukseni pyörivät villiä kehää. Miten paljon pieni mieli voi saada aikaan odottaen unta, joka ei kuulu nuhaisen olon vuoksi. Babyshowereiden kutsuvieraslista, ketkä olisivat siitä vastuussa, kuka olisi kummi, kuinka pyytäisin heitä kummeiksi, mitkä ne nimivaihtoehdot olivatkaan, mikä olisi sopiva viimeiseksi nimeksi, nimeksi, jolla olisi iso ja suuri merkitys, mistä saisimme rahaa asunnon vaihtamiseen, miten pärjäisin terveysoireideni kanssa, voisinko mennä kesätöihin paikkaan, jossa nostellaan painavia tavaroita, kuinka kertoisimme vanhemmillemme, koska kertoisimme, kertoisimmeko facebookissa ja miten.. ja lista jatkuu. Yhden yön aikana.

Olin jopa niin sekaisin, että menin peilin eteen ja otin kuvan mahastani, muokkasin kännykällä kuvan alakulmaan numeron 3 ja tein kansion, jonka nimeksi laitoin ”turhia toiveita?”

Kun on liian kauan joutunut pettymään, pieni toivon pilkahdus meinaa saada minut täysin sekaisin. En tiedä, olenko raskaana. Eihän testiäkään voi tehdä vielä. En tiedä, tuleeko tämäkin menemään kesken. Tiedän vain sen, että en tahtoisi mitään niin paljon kuin toiveeni toteutuvan.

Minusta tuli äiti huhtikuussa 2017. Silloin raskaustestissä näkyi todella haalea viiva. Mutta silti niin selvä, että tiesin, että sisälläni alkaa kasvaa uusi elämä. Pieni pahoinvointi alkoi melkein heti testin tekemisen jälkeen. Aamuisin oksetti, eikä sängystä voinut nousta ennenkuin mies oli tuonut minulle banaanin verensokerin nostamiseksi.
Kerroimme raskaudesta heti vanhemmillemme ja minä kerroin myös yhdelle lähimmälle ystävälleni. Me emme kuitenkaan saaneet nauttia siitä onnesta kuin kaksi viikkoa. Kahden viikon jälkeen testin tekemisestä vatsaani alkoi sattua. Ja siitä lähti meidän lapsemme lopun alku. En tiennyt, että niin suurta henkistä kipua voi olla olemassa. Katsoa rakkautensa valuvan kirjaimellisesti alas pöntöstä. Katsoa rakkaansa silmiin ja nähdä se oman lapsen menettämisen tuska. Tunta keskemenon kivut ruumiissaan. Tuntea, että tämä kipu ei hyödytä mitään, tästä ei ole tulossa palkintona mitään hyvää. Tämä on vain kipua, joka sattuu niin paljon, että voi melkein uskoa helvetin olevan tässä. Niissä kivuissa.

Siitä on jo melkein puolitoista vuotta, kun rakas lapsemme lähti taivaaseen. Jos hän olisi syntynyt, hänellä olisi jo serkku. Serkku, jonka kanssa saisi leikkiä monet leikit. Mutta nyt hänen leikkinsä leikitään muiden liian aikaisin menehtyneiden lasten kanssa.

Keskenmenon saanut äiti on äiti. Vaikka hänellä ei olisi muita lapsia. Hän on kantanut sydämessään kipua ja surua kuten muutkin äidit. Hänkin on toivonut lapselleen parasta, kivutonta elämää. Hän ei ole yhtään sen vähempää äiti siksi, ettei hänellä ole todistetta äitiydestään, joka olisi kaikkien nähtävillä.

Täällä me edelleen olemme. Yrittäen ja toivoen, että joskus saisimme lapsen. Tietäen, että jos meille lapsi siunaantuu, se todella on siunaus. Lahja. Emme tule koskaan ottamaan lasta itsestäänselvyytenä. Tulemme olemaan kiitollisia jokaisista kivuista, joita lapsi meille tuottaa. Kiitollisia huudoista, jotka riipivät korvia. Kiitollisia unettomista öistä. Kiitollisia kaikesta siitä, mistä jotkut valittavat. Siksi, koska tiedämme, että lapsen voi menettää. Jos tulemme saamaan lapsen, hän ei voi milloinkaan tehdä mitään sellaista, joka saisi meidät ajattelemaan, että olisi ollut helpompaa olla ”hankkimatta” lapsia.

Toivon, että vielä joskus meitä siunataan lapsella. Mutta jos ei, haluan oppia elämään ja olemaan onnellinen ilman lasta. Tahdon olla onnellinen, vaikka en koskaan saisi sitä, mitä eniten haluan.