Viime vuoden loppupuolella hakeuduimme lapsettomuushoitoihin. Kauan odotettu apu tuntui olevan pian saatavilla. Olin kuitenkin asettanut liian suuria toiveita sille, kuinka pian niihin hoitoihin sen ensikäynnin jälkeen päästäisiin. Ensikäynnistä kului yli kuukausi gynekologille joka totesi toisen munasarjani olevan hieman monirakkulainen. Ehkä osasyy sille, miksi raskautta ei ole alkanut. Hän laittoi lähetteen ja kertoi jonon olevan noin kolme kuukautta, tai pidempään. Rintaa puristi ja sattui ”taasko minä joudun odottamaan?”. Ensin odotan vuoden sitä, että pääsisin edes lääkärin vastaanotolle lapsettomuudesta ja lääkäri kertoo minulle, että saan odottaa vielä vähän lisää. Tässä sitä nyt ollaan, odottamisen välimaastossa. Taas.

Tällä kertaa kuitenkin tunnun jo hyväksyneeni tilanteemme. Olen alkanut työstää sitä ajatusta, että ehkä emme koskaan saa lasta. Suojellakseni itseäni, koska toivo sekoittaa pääni aika nopeasti. Ja toivosta tipahtaminen on todella suuri tunneromahdus aina minulle. Olen siis yrittänyt pitää toivoa aisoissa ja ajatella, että ehkä joskus, jos silloinkaan.

Mutta eilen jokin sekoitti pääni totaalisesti. Tämä kiertoni on ollut tosi pitkä, ovulaatio edellisiin muutamiin kiertoihin verrattuna noin kaksi viikkoa myöhässä. Aikataulut ei osuneet ihan yksiin. Viiniä väärään aikaan auttamaan kohdun verenkiertoa. Sitten eilen huomasin jotain, jonka tulkitsin heti kiinnittymisvuodoksi. ”Voiko olla?” Tänä aamuna sama oire. Kuukautisten pitäisi alkaa vasta viikon päästä. Aikaisintaan viiden päivän päästä, lasken. Olen nuhainen ja kipeä, kuten keskenmenneessä raskaudessanikin.

Ja nukkumaan mennessä ajatukseni pyörivät villiä kehää. Miten paljon pieni mieli voi saada aikaan odottaen unta, joka ei kuulu nuhaisen olon vuoksi. Babyshowereiden kutsuvieraslista, ketkä olisivat siitä vastuussa, kuka olisi kummi, kuinka pyytäisin heitä kummeiksi, mitkä ne nimivaihtoehdot olivatkaan, mikä olisi sopiva viimeiseksi nimeksi, nimeksi, jolla olisi iso ja suuri merkitys, mistä saisimme rahaa asunnon vaihtamiseen, miten pärjäisin terveysoireideni kanssa, voisinko mennä kesätöihin paikkaan, jossa nostellaan painavia tavaroita, kuinka kertoisimme vanhemmillemme, koska kertoisimme, kertoisimmeko facebookissa ja miten.. ja lista jatkuu. Yhden yön aikana.

Olin jopa niin sekaisin, että menin peilin eteen ja otin kuvan mahastani, muokkasin kännykällä kuvan alakulmaan numeron 3 ja tein kansion, jonka nimeksi laitoin ”turhia toiveita?”

Kun on liian kauan joutunut pettymään, pieni toivon pilkahdus meinaa saada minut täysin sekaisin. En tiedä, olenko raskaana. Eihän testiäkään voi tehdä vielä. En tiedä, tuleeko tämäkin menemään kesken. Tiedän vain sen, että en tahtoisi mitään niin paljon kuin toiveeni toteutuvan.