Kaipuu

Tiedätkö sen tunteen, kun haluat jotain asiaa niin kovasti, että se halu tuntuu jo tarpeelta ja jos se tarve jää täyttymättä, sinä kuolet. Tai ainakin siltä se ajatus tuntuu, ettei saisi haluamaansa. Ajatus siitä, ettei saisikaan sitä, mistä on unelmoinut niin kauan. Ajatus siitä ahdistaa, saa palan kurkkuun ja hengityksen nopeutumaan. Mahassa tuntuu olevan jalkapallon kokoinen musta möykky ja sydän ei lyö ihan samaa rataa kuin ennen. Siltä tuntuu, kun pelkää, ettei saa haluamaansa.

Tämä on ehkä noloa kertoa, mutta en usko olevani ainut nainen tällä planeetalla, joka ei olisi myös tehnyt samaa kuin minä. Mitä lähemmäs kuukautisten alkamispäivä tulee, sitä suuremmalta voitolta jokainen vessakäynti ilman sidepakkauksen avaamista tuntuu. Se tuntuu siltä, että ehkä me sittenkin tällä kertaa onnistuimme. Ehkä me sittenkin saamme yhdeksän kuukauden päästä tuhisevan nyytin syliimme. Ehkä sittenkin en ole toivonut turhaan ja haaveillut pastellinsävyisestä lisähuoneesta. Ehkä sittenkin minun rukouksiini vastataan.

Olen pohtinut, että miten ihminen voi rakastaa jotain sellaista niin paljon, jota ei ole koskaan tavannut. Miten voi kaivata niin sydäntäsärkevästi jotakuta, jonka silmiin ei ole koskaan katsonut, jonka päätä ei ole koskaan silittänyt ja jonka jalkapohjia ei ole koskaan kutittanut. Sehän on ihan järjetöntä kaivata asiaa tai ihmistä, joka ei ole koskaan ollutkaan sinun. Miksi tämä kaipaus on siis niin suuri, että se puristaa rintaa ja saa lohduttomat kyyneleet valumaan joka kuukausi yhä uudelleen ja uudelleen pettymyksen tullessa. Ei minun kuuluisi tuntea mitään tällaista.

Ja silti, joka kuukausi, päivä päivältä ja viikko viikolta alan toivoa uudelleen. Unelmoida uudelleen. Pelätä uudelleen. Toivoa sitä, että minä saisin käyttää itsestäni nimeä Äiti. Unelmoida siitä, että saan työntää lastenvaunuja pakkassäässä ja nukuttaa pienokaistani. Pelätä uudelleen, että tässäkin kuussa löydän itseni peiton alta itkemästä katkerasti toistellen sanaa miksi ja toistellen lausetta make it stop.
Enkä silti halua vaihtaa näitä tunteita mihinkään, jos vielä joskus palkintona on se, että näen kuusivuotiaan lapsen etuhampaattomana hymyillen kertomassa ensimmäisestä koulupäivästään. Silloin en vaihtaisi näitä tunteita mihinkään.

Kuva ©London Looks