Keskenmeno

Minusta tuli äiti huhtikuussa 2017. Silloin raskaustestissä näkyi todella haalea viiva. Mutta silti niin selvä, että tiesin, että sisälläni alkaa kasvaa uusi elämä. Pieni pahoinvointi alkoi melkein heti testin tekemisen jälkeen. Aamuisin oksetti, eikä sängystä voinut nousta ennenkuin mies oli tuonut minulle banaanin verensokerin nostamiseksi.
Kerroimme raskaudesta heti vanhemmillemme ja minä kerroin myös yhdelle lähimmälle ystävälleni. Me emme kuitenkaan saaneet nauttia siitä onnesta kuin kaksi viikkoa. Kahden viikon jälkeen testin tekemisestä vatsaani alkoi sattua. Ja siitä lähti meidän lapsemme lopun alku. En tiennyt, että niin suurta henkistä kipua voi olla olemassa. Katsoa rakkautensa valuvan kirjaimellisesti alas pöntöstä. Katsoa rakkaansa silmiin ja nähdä se oman lapsen menettämisen tuska. Tunta keskemenon kivut ruumiissaan. Tuntea, että tämä kipu ei hyödytä mitään, tästä ei ole tulossa palkintona mitään hyvää. Tämä on vain kipua, joka sattuu niin paljon, että voi melkein uskoa helvetin olevan tässä. Niissä kivuissa.

Siitä on jo melkein puolitoista vuotta, kun rakas lapsemme lähti taivaaseen. Jos hän olisi syntynyt, hänellä olisi jo serkku. Serkku, jonka kanssa saisi leikkiä monet leikit. Mutta nyt hänen leikkinsä leikitään muiden liian aikaisin menehtyneiden lasten kanssa.

Keskenmenon saanut äiti on äiti. Vaikka hänellä ei olisi muita lapsia. Hän on kantanut sydämessään kipua ja surua kuten muutkin äidit. Hänkin on toivonut lapselleen parasta, kivutonta elämää. Hän ei ole yhtään sen vähempää äiti siksi, ettei hänellä ole todistetta äitiydestään, joka olisi kaikkien nähtävillä.

Täällä me edelleen olemme. Yrittäen ja toivoen, että joskus saisimme lapsen. Tietäen, että jos meille lapsi siunaantuu, se todella on siunaus. Lahja. Emme tule koskaan ottamaan lasta itsestäänselvyytenä. Tulemme olemaan kiitollisia jokaisista kivuista, joita lapsi meille tuottaa. Kiitollisia huudoista, jotka riipivät korvia. Kiitollisia unettomista öistä. Kiitollisia kaikesta siitä, mistä jotkut valittavat. Siksi, koska tiedämme, että lapsen voi menettää. Jos tulemme saamaan lapsen, hän ei voi milloinkaan tehdä mitään sellaista, joka saisi meidät ajattelemaan, että olisi ollut helpompaa olla ”hankkimatta” lapsia.

Toivon, että vielä joskus meitä siunataan lapsella. Mutta jos ei, haluan oppia elämään ja olemaan onnellinen ilman lasta. Tahdon olla onnellinen, vaikka en koskaan saisi sitä, mitä eniten haluan.