Kaipuu

Tiedätkö sen tunteen, kun haluat jotain asiaa niin kovasti, että se halu tuntuu jo tarpeelta ja jos se tarve jää täyttymättä, sinä kuolet. Tai ainakin siltä se ajatus tuntuu, ettei saisi haluamaansa. Ajatus siitä, ettei saisikaan sitä, mistä on unelmoinut niin kauan. Ajatus siitä ahdistaa, saa palan kurkkuun ja hengityksen nopeutumaan. Mahassa tuntuu olevan jalkapallon kokoinen musta möykky ja sydän ei lyö ihan samaa rataa kuin ennen. Siltä tuntuu, kun pelkää, ettei saa haluamaansa.

Tämä on ehkä noloa kertoa, mutta en usko olevani ainut nainen tällä planeetalla, joka ei olisi myös tehnyt samaa kuin minä. Mitä lähemmäs kuukautisten alkamispäivä tulee, sitä suuremmalta voitolta jokainen vessakäynti ilman sidepakkauksen avaamista tuntuu. Se tuntuu siltä, että ehkä me sittenkin tällä kertaa onnistuimme. Ehkä me sittenkin saamme yhdeksän kuukauden päästä tuhisevan nyytin syliimme. Ehkä sittenkin en ole toivonut turhaan ja haaveillut pastellinsävyisestä lisähuoneesta. Ehkä sittenkin minun rukouksiini vastataan.

Olen pohtinut, että miten ihminen voi rakastaa jotain sellaista niin paljon, jota ei ole koskaan tavannut. Miten voi kaivata niin sydäntäsärkevästi jotakuta, jonka silmiin ei ole koskaan katsonut, jonka päätä ei ole koskaan silittänyt ja jonka jalkapohjia ei ole koskaan kutittanut. Sehän on ihan järjetöntä kaivata asiaa tai ihmistä, joka ei ole koskaan ollutkaan sinun. Miksi tämä kaipaus on siis niin suuri, että se puristaa rintaa ja saa lohduttomat kyyneleet valumaan joka kuukausi yhä uudelleen ja uudelleen pettymyksen tullessa. Ei minun kuuluisi tuntea mitään tällaista.

Ja silti, joka kuukausi, päivä päivältä ja viikko viikolta alan toivoa uudelleen. Unelmoida uudelleen. Pelätä uudelleen. Toivoa sitä, että minä saisin käyttää itsestäni nimeä Äiti. Unelmoida siitä, että saan työntää lastenvaunuja pakkassäässä ja nukuttaa pienokaistani. Pelätä uudelleen, että tässäkin kuussa löydän itseni peiton alta itkemästä katkerasti toistellen sanaa miksi ja toistellen lausetta make it stop.
Enkä silti halua vaihtaa näitä tunteita mihinkään, jos vielä joskus palkintona on se, että näen kuusivuotiaan lapsen etuhampaattomana hymyillen kertomassa ensimmäisestä koulupäivästään. Silloin en vaihtaisi näitä tunteita mihinkään.

532172939_446cb9f50f_o.jpg

Kuva ©London Looks

Perhe Raskaus ja synnytys Vanhemmuus

Earl Greytä ja Keisarin morsianta

3.7.-16

Istun kotini sohvalla nuhaisena ja väsyneenä. Takana on sormia ja käsiä paljon koetellut neulontakisan etappi, joka on nyt ohi seuraavan kymmenen päivän ajaksi. Juon teetä, joka on Liptonin Earl greyta. Se ei ole sitä teetä, mitä yleensä joisin, mutta jostakin kumman syystä olen viehättynyt kokeilemaan erilaisia makuja, enkä ole moniin viikkoihin juonut itselleni niin rakasta vihreää teetä. Olen juonut rooibosta, jonka ostin Tampereelta, darjeelingin mustaa teetä, joka on tuotu minulle intiasta, keisarin morsianta, joka on ainut tee, jota juon maidon kanssa ja sitten on Earl grey. Raxista mukaan napattu teepussi, joka ui nyt minun teemukissani. Olen varmaan niin höveli, että käyn pian ostamassa kokonaisen paketillisen tuota teetä, jota en ennen suostunut edes siemaisemaan.
Söin myös pari suklaapalaa. Maraboun Jappia ja Fazerin New yorkia. Ne molemmat ovat synttärilahjoja. Ei, eivät minun.
Keltaiset paidanhihat odottavat, että vartalokappaleen resori valmistuisi, että ne voitaisiin siirtää toisille pyöröpuikoille odottamaan. Tuo keltainen on niin ihanan pirteä väri, mutta tuo lanka on inhottavan pölisevää. Saan koko ajan kaivella keltaisia pölypalloja nenäni ja silmieni juuresta.
Netflixissä pauhaa Keisarin morsian. Puolitoistatuntiset jaksot olisivat yleensä kamalia, mutta koska minulla ei ole mitään muutakaan tekemistä kuin parantua tästä typerästä nuhasta ja istua sohvalla peiton alla, miksipäs en katselisi sarjaa, jonka jaksot ovat pitkiä kuin nälkävuosi ja jossa puhuttu kieli kuulostaa kimittämiseltä peruna suussa.
Ja kaiken tämän ajattelun lomassa taikaraivossani piipittää pienen pieni ääni, joka muistuttaa koko ajan, että on vielä viisi päivää siihen, että voin tehdä raskaustestin. Ovulaationi oli hiukan myöhässä ja yleensä olisin tehnyt testin jo tänään. Mutta en tällä kertaa. Jokainen veretön päivä tuntuu voitolta. ”Vielä kahdeksan, seitsemän, viisi..”
Rintani eivät ole kipeytyneet samalla tavalla kuin ne ovat tehneet jo puolen vuoden ajan ennen kuukautisia. Ne ovat olleet niin kipeät, ettei ilman tukia nukkuminen onnistu. Nyt onnistuu edelleen. Se on ainoa merkki, että kaikki sisälläni olisi toisin. Ja se outo pieni tunne, että minä vain tiedän.
Sinä tuleva lapsemme olet hyvin toivottu ja odotettu. Todella toivottu.

Kulttuuri Raskaus ja synnytys Vanhemmuus Leffat ja sarjat