Ihanan kamala raskaus

Syyskuu 2015 ja tuijotan epäuskosena testiä kädessäni joka näyttää kahta viivaa. Olin ostanut raskaustestin oman mielenrauhani saavuttaakseni kun hillopäiviä ei alkanut kuulua. En pitänyt edes vaihtoehtona että testi näyttäisi plussaa. J oli kuitenkin tapansa mukaan vitsaillut asiasta ja jotenkin se oli jäänyt vaivaamaan. Tein testin ja unohdin sen vessaan. Löysin liuskan seuraavalla vessa reissulla ja sydän jätti muutaman lyönnin välistä. Olispa ollut joku piilokamera niin olisi saanut ilmeen tallennettua. 

Syyskuun ekat viikot meni aivan hirveissä tunteiden hulabaloossa. Itketti ja nauratti. Lähinnä itketti. Oli tosi epäselvää millä viikolla raskaus oli, kun olin kuitenkin säännöllisesti syönyt pillereitä. Kävin terveyskeskuksessa kovien vatsakipujen takia ja sieltä he lähettivät suoraan sairaalaan. Ultrattiin eikä mitään näkynyt. Epäiltiin kohdunulkopuolista raskautta. Sain uuden lähetteen. Muistan kuinka tunteet alkoivat selkeytyä ja aloin toivomaan kaiken olevan kunnossa. 

Toisessa ultrassa löydettiin pieni nesterakkula, josta lääkäri ei osannut vielä kertoa hirveesti. Sekavin tuntein odotettiin seuraavaa käyntiä. Kolmannella kerralla nesterakkula oli kasvanut ja sen keskeltä löydettiin pieni pamppaileva sydän. Meidän Eevi:)

Ilmoitin kotiin tullessani tilanteen, että vaihtoehtoja tulisi olemaan kaksi. Joko hoidan tämän yksin tai sitten selviydytään yhdessä. Luojan kiitos vastaus oli jälkimmäinen. En tiedä miten olisin selvinnyt yksin. Hatun noston paikka yksinhuoltajille. Teette aivan uskomatonta työtä. 

Alku syksy oli kamalaa. Vatsakipuja, päänsärkyä ja koko päivän kestävää etovaa oloa. Kaiken kruunasi se, että olimme sopineet ettei asiasta puhuta ennen kuin kriittiset 12 viikkoa on kulunu. Ahdistuin kotona kun ei ollut ketään kelle puhua. Opettajani oli ainoita ihmisiä joka tiesi. Oli pakko selvittää miksi en pääse joka aamu kouluun. Yritin oikeasti. Muutamana aamuna oksentelin junan vessassa. Tuntui tärkeältä hoitaa koulu loppuun ennen kuin pikkuinen syntyy. Onneksi opettajani oli aivan mahtava ja jaksoi ymmärtää koko syksyn ja kevään<3

Asiat helpottuivat kun vihdoin kerrottiin asiasta. Oli siinä ystävillä ja perheellä ihmettelemistä. Maha alkoi myös kasvamaan aika vauhdilla,  eikä asiaa olisi pystynyt edes kauan enää salaamaan. Tuntui ihanalta sanoa ääneen, että meistä tulee perhe. 

Alusta asti itselläni oli olo että pikkuinen olisi poika. Sukupuolella ei ollut väliä mutta jotenkin oli ihan poika fiilikset. Rakenneultrassa kuitenkin selvisi että terve tyttö masussa kasvaa. Muistan kuinka kunpikin oltiin autossa ihan ihmeissään. Parin päivän sulattelun jälkeen into alkoi kasvamaan kun raskaus alkoi jotenkin konkretisoitumaan. Sitä alkaa miettimään miltä pikku neiti näyttää ja luo vision tulevasta perheenjäsenestä. 

Toinen kolmannes raskaudesta on sitä kivaa aikaa. Ei ole enää huono olo ja masu on suloisesti pyöreä. Tässä vaiheessa itselläni alkoi odotus. Ja sitä odotusta kesti aivan liian pitkään. Olen luonteeltani kärsimätön. Kaikki tänne heti ihminen. Joten odotus ei todellakaan ollut mun juttu. Onneksi oli työt ja koulu mitkä veivät ajatuksia muualle. Ahdistuin jatkuvasta painon noususta. Tuntui, että joka neuvola käynnillä paino vaan nousi ja nousi. Mun maha kasvoikin aika vauhdilla. Söin vähän enemmän kun ennen ja liikuin vähemmän mutta silti kiloja kertyi yli 20kg. Lopulta syyksi selvisi raskausdiabetes, joka todettiin liian myöhään. En joutunut ollenkaan sokerirasitus kokeeseen. Olin kuulemma niin nuori ja normaalipainoinen. Ensi kerralla osaan vaatia sitä. 

Lopulta jäin äitiyslomalle ja valmistuin koulusta.  Oli ihanaa saada levätä luvan kanssa. Maha oli niin valtava että sen kanssa oli raskasta liikkua. Ensimmäiset pari viikkoa meni hyvin. Siivoilin ja järjestin kotia. Katselin leffoja ja nukuin. Lopulta tuntui siltä että kaikki on tehty. Seinät alkoivat kaatua päälle ja alotin jatkuvan marmatuksen siitä että vauva saisi jo syntyä. Myönnän että olin varmasti tosi raskasta seuraa. Aika käy vaan niin pitkäksi (varsinkin ihmiselle joka on tottunut olemaan jatkuvasti menossa) ja on suoraan sanottuna tylsää. Tässä vaiheessa aletaan googlettamaan keinoja miten saada supistukset käyntiin. Naurattaa näin jälkeenpäin mutta sillon oli tosi kyseessä. Ainoa keino millä sai mitään tuntemuksia oli rintapumppu. Koitin heruttaa maitoa. Tuskin tällä oli kuitenkaan mitään vaikutusta.

Tiistai iltana alkoivat supistukset. Teki mieli pomppia onnesta. Torstaina Eevi syntyi. Täsmällisesti laskettunapäivänä 5.5.2016. 

Kaikista isoin työ käydään kuitenkin pään sisällä. Henkisesti aivan valtava muutos. Tuntuu, että jollain tapaa nuoruus jää taakse. Onnekseni olin ehtinyt elämään. Välillä vähän liikaakin… Joten en tunne, että jäisin jostain paitsi. Toki olisi ihana päästä kahdestaan matkustelemaan ja tehdä spontaanisti asioita mutta koen kuitenkin että aika harvoin mietin sellaista. Yhdeksän kuukauden aikana ehtii käymään niin paljon asioita pään sisällä läpi että vauvan syntyessä sitä on sinut asian kanssa. Meille naisille asiat ovat selvempiä kun lapsi kasvaa äidin sisällä. Iseille homma valkenee vasta pikkuisen synnyttyä ja silloin heillä saattaa olla aika ulkopuolinen olo. Vauva on niin kiinni äidissä. Muutamassa kuukaudessa asia kuitenkin muuttuu ja huomaat kuinka siitä omasta miehestä on tullut maailman paras isi teidän lapselle.

Toisille äideille sopii raskaus kun nenä päähän. Hehkuvat kauniina vielä viimeisilläänkin. Itselläni oli vaan valas olo. Oma kroppa tuntui vieraalta eikä mikään vaate sopinut päälle. Sain myös tutustua ensimmäistä kertaa viholliseeni närästykseen. Tämän lisäksi puhumattakaan siitä, että maha painaa keuhkoja eikä henki kulje. Välillä on kuuma ja sit taas kylmä. Suuta kuivaa. Kengät on mahdoton laittaa jalkaan eikä hajuakaan miltä alakerran puutarha näyttää. Jokaisella mammalla on varmasti omat vaivansa mutta kaikille yhteistä on luultavasti se, että saman tekisi koska vaan uudestaan. Palkintohan on parasta mitä on<3

-Heidi

Nämä kauniit kuvat on toteuttanut Heliaphotography<3