Asia, jota ei voi sanoa ääneen.

Nyt kun työkuviot alkaa pyörimään päivä päivältä enemmän mielessä, niin on pakko vähän avautua asiasta. 

Voin rehellisesti sanoa, että olen aina ollut kova tekemään töitä. Tarjoillut, siivonnut, tiskannut,maalannut, pyörittänyt tilauskahvilaa, tehnyt pitsaa, pakannut lähetyksiä, keittänyt kahvia, promonnut ja vaikka mitä. Työt olen ottanut innolla vastaan, oli homma mitä tahansa. Ennen Eevin syntymää tein paljon töitä kustantaakseni suhteellisen huolettoman elämäni. Olenkin tainnut täällä aikaisemmin puhua jo siitä, kuinka vaikeaa on olla vaan kotona kun on tottunut suhaamaan vuorokauden ympäri paikasta toiseen. Tämän lisäksi mielessä alkaa kummittelemaan raha-asiat. Äitiysloman päätyttyä käteen jäävä summa on aivan naurettavan pieni. Sillä ei vaan yksinkertaisesti elä. 

Kun yritän selittää ystävilleni ettei nyt ole mahdollista tehdä sitä ja tätä, he ihmettelevät miksi mies ei maksa menojani. Samassa veneessähän tässä ollaan, ja toisen on vaan pakko huolehtia kotona lapsesta. Mutta. Henkilökohtaisesti oma ylpeyteni ei vaan kestä sitä, että olen jatkuvasti toisen elätettävänä. Olen aina pärjännyt omillani. Aikaisemmin olen voinut painaa kahta kauheammin hommia menojen kasvaessa. Nyt sitä mahdollisuutta ei enää ole.

Jos toinen aikuinen osapuoli maksaa perheessä asumisen ja elämisen, niin minä en kehtaa vaatia  siihen päälle vielä omaa ”käyttörahaa”. Itselleni suhteessa tasapuolisuus on aivan valtavan iso asia ja tästä joutuu väkisinkin tällä hetkellä joustamaan. Valitettavasti tämä asetelma aiheuttaa mulle ihan hirveästi alemmuudentunnetta. J suhtautuu asiaan tosi eri tavalla kuin minä ja sanoo kaiken olevan yhteistä. En vaan koe, että voisin näillä rahoilla lähteä vaikka shoppailemaan, koska en ole tehnyt niiden eteen itse yhtään mitään. 

Kotona ollessa käsitys itsestä muuttuu. Tunnen usein etten osaa mitään, vaikka teen maailman tärkeintä työtä kasvattessa tytärtämme. Sanonkin välillä tuntevani, että olen aivan pohjamutaa. Tuntuu niin vieraalta olla kotona jonkun toisen ja yhteiskunnan elätettävänä, voimatta itse juurikaan vaikuttaa omiin tuloihinsa. Normaali työelämä tuntuu pelottavalta ajatukselta, vaikka tosi asiassa kaipaan sitä ihan hirveästi. Itsensä haastamista, onnistumista, kehittymistä ja aivan kaikkea mitä työ parhaimmillaan on.

Olenkin pikku hiljaa alkanut hakemaan töitä ja jopa käynyt kahdessa haastattelussa. Pärjäsin mielestäni loistavasti ja sainkin hyvää palautetta. Hakemani paikat olivat erittäin pienillä tuntisopimuksilla, koska emme ole ajatelleet laittaa Eeviä vielä hoitoon. Mahdollisuuteni onkin tehdä vaan ilta tai viikonloppu töitä, mikä karsii paljon paikkoja pois. Pieniltä tuntilaisilta odotetaan joustavuutta ja mahdollisuutta tulla nopeallakin varoitusajalla töihin. Voitte laskea yhteen pienen lapsen ja joustavuuden. Ei kovinkaan toimiva yhtälö. Sainkin kuulla tästä rivien välistä. En vaan heti ymmärtänyt sen olevan este työllistymiselleni. 

Lähes vuoden kotona olon jälkeen, olen niin motivoitunut tekemään töitä, että työpanokseni olisi varmasti 110%. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska minulla on pieni lapsi kotona, joka estää minua olemasta jatkuvasti käytettävissä. Tätähän kukaan ei sano ääneen, sillä lapset ovat siunaus ja niin edelleen. En voi millään tapaa allekirjoittaa tätä, sillä ennen raskauttani tasapainottelin kolmen työpaikan välillä, eikä minulla ollut mitään mahdollisuutta tehdä ylimääräisiä vuoroja. Päinvastoin, luulen että tällä hetkellä pystyisin olemaan jopa joustavampi kuin ennen. Kukaan ei elä yhdellä muutaman tunnin työsopimuksella, vaan tekee useaa eri työtä. En siis saanut kumpaakaan näistä työpaikoista joissa kävin haastattelussa ja lannistuin pariksi päiväksi aivan totaalisesti.  Samalla viikolla kun turhauduin tästä asiasta, kuulin radiossa haastattelun, jossa ison ketjufirman toimitusjohtaja myönsi suoraan, että parhaassa perheenperustamisiässä olevia naisia palkataan vähemmän, koska he tuovat ylimääräisiä kustannuksia äitiyslomineen. Olen siis ylimääräisen kustannuksen riskiryhmässä ja altavastaajana työnhaussa. 

Kävellessäni myymälään saamatta katsetta vastaan tulevalta myyjältä sisälläni kiehuu. Tiedän, että tekisin hänen työnsä paremmin, jos vain saisin mahdollisuuden. 

Tilanne ei kuitenkaan parane valittamalla, vaan hakemista täytyy jatkaa entistä sinnikkäämmin. Haluan todistaa, että kyllä me äidit ollaan oikeasti niin supereita, että hoidetaan sekä perhe että työt. Ja jos sitä ei tajuta, se on heidän menetyksensä. Ei meidän. 

Ei luovuteta, vaan näytetään niille! 

-Heidi