Tunteekohan sitä ikinä olevansa aikuinen? Vai odottaako aina jotain tulevaa etappia? Mä ajattelin, että olisin aikuinen kun musta tulee äiti. No, eipä musta vieläkään aikuiselta tunnu. Vanhemmalta kyllä mutta ei aikuiselta. Aikuinen tietää mitä haluaa eikä ajatukset muutu lennosta parin päivän välein. Aikuinen ajattelee järjellä eikä tunteilla. Aikuinen näyttää aikuiseilta. En yllä mihinkään näihin kategorioihin. Ehkä musta ei ikinä vaan tuu aikuista. Oon vanhanakin lapsenmielinen vanhus.

Muistatteko kun ekalla luokalla kuudesluokkalaiset näyttivät aikuisilta? Tuntuivat niin isoilta ja fiksuilta. Tässä vaiheessa musta oli tulossa eläinlääkäri. Kouluja vähän käytyä huomasin ettei lukeminen ja pänttääminen ole mun juttu. Olen niitä jotka oppivat tekemällä. Tajusin tämän siis lukiossa eli vähän liian myöhään. Kunnialla se silti käytiin loppuun. Olen myös niitä, joiden piti väkisin yrittää aikuistua liian aikasin ja mulla olikin hirvee kiire muuttaa omilleni. Tämähän johti sitten siihen kierteeseen, että töitä oli tehtävä koulunkin ohella. Mulle kävi niin kun monelle muulle, että jumituin mun kesätyöpaikkaan ja huomaamatta olinkin viettänyt siellä kolme vuotta. Tähän päälle olin ottanut vielä kaksi muutakin työpaikkaa. Tein siis yötä päivää töitä. Äiti kuitenkin jatkuvasti patisti mua opiskelemaan. En vaan tienny mitä haluaisin tehdä, eikä mun aika vaan riittänyt töiden lisäksi alkaa lukemaan pääsykokeisiin. Tiesin kuitenkin, että haluan tehdä töitä ihmisten parissa. Olen tosi empaattinen ja hoitoala oli vaan monen mielestä mun juttu. No sinne mä sit päädyinkin. 

Juuri ennen äitiyslomalle jäämistä valmistuin erinomaisilla papereilla hammashoitajaksi. Olin niin helpottunut, että olin saanut jonkun ammatin ennen Eevin syntymää. En edes miettinyt sen enempää onko se mun juttu vai ei. Työ oli ihan kivaa. Musta tykättiin ja sain kehuja. Työajat ovat hyvät ja palkkakin ihan ookoo. Tuntui turvalliselta työltä. Sellaiselta mitä äidit tekee. Riittääkö se kuitenkaan, että työ on ”ihan kivaa”? Jos tuntee pystyvänsä parempaan. Tämä on kysymys mitä mietin lähes päivittäin. 

Kun alan pohtimaan tätä ajatusta mun ensimmäinen tunne on syyllisyys. Miksi en vaan tee maanantaista perjantaihin hyvillä työajoilla työtä, joka sopii meidän koko perheen aikatauluihin. Miksi mietin itseäni ja sitä mitä musta olis kiva tehdä. Kun alan purkamaan asiaa syvemmältä  mietin myös sitä, että eikö mun onnellisuus kuitenkin heijastu koko perheen hyvinvointiin? Luulen, että sillä on vaikutusta teenkö 8h päivässä työtä vain elääkseni, vai teenkö 8h päivässä jotain mistä nautin. Fiilikset ovat luultavasti paremmat raskaankin päivän jälkeen kun on tehnyt päivän töitä jotka kokee omaksi jutukseen. 

Mun unelma olis pyörittää jotain pientä putiikkia tai kahvilaa. Sen verran realistinen kuitenkin olen, että tässä elämäntilanteessa oman yrityksen perustaminen ei mene edes harkintaan. Yrittäjän elämää seuranneena koko elämäni tiedän mitä se on. Antaa ja ottaa.

Voisinkin nähdä itseni jossain vaatemyymälässä työskentelemässä. Tiedän, että nauttisin siitä ja tekisin hommaa oikeesti sillä asenteella että täällä ollaan asiakkaita varten ja koitetaan löytää jotain mikä saa olon kauniiksi ja itsevarmaksi. Pienessä yrityksessä pääsisin työskentelemään lähellä asiakkaita ja antamaan itsestäni mahdollisimman paljon mutta suuressa yrityksessä olisi taas paremmat etenemismahdollisuudet. Ongelmana on kuitenkin kummassakin epäsäännölliset työajat ja vakkari paikkoja tosi vähän tarjolla. Ainahan sitä saa haaveilla:) 

Jos joku olisi kysynyt multa puolivuotta sitten ”mikä susta tulee isona?” Olisin miettimättä vastannut ”hammashoitaja”. Mitä lähemmäksi työelämään palaaminen tulee, sitä epävarmemmaksi muutun. Vihdoin kun uskalsin avata suuni ja puhua asiasta, olen saanut aivan valtavasti tukea ja kannustusta. Lisä sysäyksen on tuonut aivan huikea mahdollisuus päästessäni aloittavan yrityksen design tiimiin (teen tästä oman postauksen). Onko parempaa kun päästä mukaan suunnittelemaan kauniita tuotteita? Olen saanut tästä aivan valtavasti uutta energiaa toteuttaa itseäni. 

Tällä hetkellä työni on kuitenkin olla äiti. Kokopäiväisesti. Aion ottaa tästä kaiken irti. Nauttia hitaista aamuista, pitkistä kävelyistä, sotkuisesta olohuoneesta, itkuista, nauruista ja tästä tunteiden sekamelskasta. Vielä kun voin. 

-Heidi