Ensirakkaus

Lapset tekevät lähtöä koulun diskoon. Kuusivuotiaskin – hän joka katselee maailmaa suurin, kirkkain silmin ja on joka hetki täydellisen avoin minkä tahansa kulman takaa saapuvalle riemulle.

Kukin diskoilija on tälläytynyt parhaimpiinsa. Taskuissa on riittävästi rahaa ja tunnelma on venyvän odottava. 

Päätän opastaa hieman. Olenhan konkari, jolla on unohtumattomat diskokokemukset samasta koulusta jo vuosikymmenien takaa.
Minulla, jos kellä, on tietoa.

Isommat lapset nojailevat eteisen seiniin ja kieltäytyvät tarjouksestani viileän kohteliaasti. He huomauttavat tietävänsä jo diskon tarkoituksen – se on: seistä puffassa ja syödä herkkuja koko rahalla. Käännyn pienimmän puoleen. Hän olkoon toivoni. Tyttö seisoo edessäni kauneimpaan tyllihameeseen pukeutuneena ja on täydellisen vastaanottavainen. 

Aloitan:
”Kun poika tulee hakemaan sinua tanssimaan, niin -”
”Sanot, että ei.” (Se on Herra Pippuri, jolla yhtäkkiä, kaiken intensiivisen tietokoneeseen keskittymisen lomassa onkin mielipide elämäämme. Jätän sen huomiotta ja jatkan:)
”Sanot, että kyllä. Ja näin sitä sitten tanssitaan.”
Asetan tytön kädet lanteilleni ja omani hänen harteilleen. Keinahtelemme muutaman kiekan ympyrää kuvitteellisen musiikin tahdissa. 
”Okei. Kivaa”, tyttö sanoo, ”nyt mä sit meen.” Hän antaa halin ja poistuu hyppelehtien purkkaa jauhavien seurassa.

Muutamia päiviä myöhemmin 6-vuotiasta kositaan eskaripäivän päätteeksi. Hän saa sulholta kimpun erilaisia vihreitä lehtiä (vihta?) ja vastaa myöntävästi.
Kotona tyttö hehkuu onnesta. ”X rakastaa minua”, hän tirskahtaa ja asettelee lehväkimpun maljakkoon.

Rakkaus. Miten ihanaa.
En tahdo ajatella tästä senttiäkään eteenpäin. En kohti yhtäkään kurjaa kokemusta.
Kunpa hän saisi olla iäti noin onnellinen.

Tai ei, ei sittenkään. Eihän se olisi elämää laisinkaan. Järjestelen ajatukseni uudelleen. Kunpa hän kunnioittaisi aina itseään ja muita. Kunpa hän uskaltaisi rakastaa. Ja uskaltaisi antaa rakastaa itseään.

-Pernilla-

Kuva: vintag.es