Aloittakaamme tunnustuksella. Ostin Talvisodan alelaarista kauniin kannen innoittamana. Ajattelin, että jos kirja on kehno, siitä saa joka tapauksessa kauniin sisustuselementin. Minulla ei ollut hajuakaan kuka on Philip Teir ja talvisotakin edusti minulle vain – no, talvisotaa.

Olinpas pöhkö.

Nyt tiedän, että Talvisota on kirja, joka avataan, luetaan ensin ja sitten vasta suljetaan. Kirja, jota lukiessa lasten täytyy nyt vaan pärjätä hetki hieman vähemmällä passauksella.

Talvisota on vähän kuin saapuisi tänään Helsingin ovelle. Avaisi sen hetkeksi, katselisi ja kuuntelisi. Sitten sulkisi ja palaisi takaisin sinne, taikka tänne, mistä nyt matkaansa lähtikään.
Talvisota ei tarjoa mitään mieltä räjäyttävän mullistavaa. Riittää, että se on: kummallisella tavalla vastustamaton.

Philip Teir on toimittaja ja kirjailija. Hän on kirjoittanut myös novellikokoelman Donner-ryhmä, jonka lainasin ja luin heti talvisodan kuohujen perään. Se ei kuitenkaan minuun iskenyt. Mutta ei se mitään. Aina ei voi onnistua. Lukija, eikä kirjoittaja.

Talvisodan luettuani googlasin heti, mitä muut olivat kirjasta funtsineet. Joku hehkutti siinä olevan ainesta Finlandia-ehdokkuuteen. Toinen kertoi ikävystyneensä kuoliaaksi sen sivuilla.

Kirjoittajan onni on, että aina joku tykkää. Lukijan onni on, että kunhan vain lukee, osuu kohdalle aina hyviäkin kirjoja. Näin kävi just mulle.

Lukemisiin, kamut!

-Pernilla-