Valtavan pepun tarinoita

Juttelin kuopuksen kanssa syntyjä syviä. Hän muisteli, mistä oli aikoinaan tähän maailmaan tullut.
”Äidin masusta. Tarkemmin ottaen pepusta.”
Korjasin erheen.
”Ei lapsonen, sinä olit suuri ja nurin päin. Et sinä olisi pepusta mahtunut. Sinä olet todellakin syntynyt masusta, siitä viivasta äidin masussa.”
Lapsi tuijottaa suurilla silmillään ja monttu auki. Sitten hän pukee hämmästyksensä hieman huvittuneena herttaisiksi sanoiksi:
”Miten niin en olisi mahtunut? Sullahan on ihan valtava peppu!”

Njaa, lapsen lausunnossa on kyllä perää (kirjaimellisesti, heh heh).
Niin on.
Ja olkoon niin.
Olenhan nimittäin nainen. En poika. Enkä lapsi.
Enkä myöskään elä enää aikoja, jolloin olin sairauden sivutuotteena kuivahtanut kasaan. Aikoja, jolloin pelkkä syöminenkin kirvoitti hien otsalle. Aikoja, jolloin en uskaltanut nousta puntarille alati pienenevien lukemien pelossa.

Luurankoajat ovat ohi. Saattanee jopa käydä niin, että vuosien vierähdellessä minusta kehkeytyy lihava ja hervoton nainen. Merkit ovat vahvat. Kirjat ja sohvannurkka houkuttavat liikaa. Puolukat tarvitsevat päällensä kinuskikastikkeen, enkä saata kieltäytyä, kun Ukkeli Pippuri tarjoaa minulle lakritsia pussistaan.

Mutta tiedättekö? Pyöreys edustaa minulle terveyttä. Elämänvoimaa. Elämää.
Olen tässä,
ehtoisana ja kokonaan.
Elossa,
elossa.
Siinä perspektiivissä ei oikeastaan ole niin merkityksellistä, minkä kokoisena.
Tai muotoisena.

Tavallisena arkipäivänä, kaiken kauniin ja täydellisen ympäröimänä,
meinaan oivallukseni kuitenkin unohtaa.
Unohdan ja erehdyn, että kaikkien on oltava samanlaisia.
Aivan tietynlaisia.

Tahtoisin elää mielen vapaudessa.
En itseni kahlitsemana siihen,
että mitä voin ja milloinkin,
ja mitä en saa.

 -Pernilla-