Mammaksi?

 

Tästä blogista piti tulla raskausblogi… Jokin kuitenkin laittoi vastaan kirjoittamisessa sekä myös itse raskaudessa. Näin ei oltu vain tarkoitettu.

Halusin jakaa tarinani, jos joku kokee hyötyvänsä vertaistuesta. Ainakin itse olen kokenut muiden tarinat lohduttavina, et olekaan yksin ajatustesi ja tapahtuneen kanssa.

 

Kuvittelin huonovointisuuden ja huimauksen olevan mitä tahansa vatsatautia. Eräänä aamuna oksentelin useita kertoja ja kävelin seiniä pitkin. Olimme jättäneet ehkäisyn pois vasta muutamia viikkoja aikaisemmin. En ikinä ajatellut että raskausoireet voisivat alkaa niin voimakkaina. Mainitessani oireistani äidilleni, tämä heti diagnosoi minun olevan raskaana. Naurahdin asialle, mutta tajusin itsekin sen toki olevan mahdollista. Raskaustestin tein illalla ja kaksi viiva loistivat punaisina eikä tulosta tarvinnut arvailla tai odotella josko toinen viiva testissä minuuttien kuluessa antaisi edes häivähdystä itsessään. Vaikka raskaus oli toivottu, alkuun kuitenkin jonkinlainen ensijärkytys aiheutta kyyneliä joko ilosta tai pelosta, en osaa sanoa. Miehenikään ei osannut asiaan oikein suhtautua millään tavoin. Itkimme ja nauroimme. Päätimme tehdä vielä toisen testin, joka näytti minun olevan viikoilla 2-3 raskaana. Pikkuhiljaa aloimmekin jo suunnittelemaan elämäämme perheenä.

Ei mennyt kauaakaan niin aloin kärsiä kovista alavatsakivuista. Myös hentoa veristä vuotoa ilmeni. Olin maani myynyt mutta toisaalta ajattelin että mielummin sitten nyt se keskenmeno kuin myöhemmillä viikoilla. Kipujen vuoksijouduin päivystykseen, jossa asialle ei löytynyt selitystä, ainakaan kohdunulkoisesta raskaudesta ei ollut kyse. Näillä viikoilla toki mitään sikiötä tai sydänääniä ei voitaisi löytääkään. Hcg kuitenkin nousi, joten hoitohenkilökunta ennusti raskauden etenevän normaalisti ja kipujen olevan selittämättömistä syistä johtuvia. Ultra-ajan sain 2 viikon päähän, jolloin näkisi mihin tilanne on edennyt.

Ultraan menin jännittynein mielin. Toisaalta ajattelin, että kävi miten kävi, selvyys asialle helpottaa. Tutkimuksessa ei kuitenkaan saatu asialle vieläkään mitään varmuutta, sikiöpussi näkyi, mutta mitään sen suurempaa ei ollut havaittavissa. Epäiltiin tuulimunaa. Asia haluttiin vielä varmistaa 2 vkon päästä tehtävällä ultralla. Siihen ultraan menin jo sekavimmin miettein, raskaustestistä oli kulunut jo reilusti yli kuukausi. Raskausoireet olivat voimakkaita ja toive lapsesta kasvoi. Toisaalta realistisesti mahdollisuus tuulimunaankin oli aiempien tutkimusten perusteella suuri. Sain mieheni mukaan henkiseksi tueksi tällä kertaa, olin lähes varma että saisimme kokea pettymyksen. Tällä kertaa ultrassa kuitenkin näkyi noin 7vkon ikäinen sikiö sydänäänineen ja kaikkineen. Olin pakahtua onnesta. Juhlimme asiaa lounaalla ja kerroin lähimmilleni asiasta, sillä halusin selitellä outoa käytöstäni viime viikkojen aikana. Ajattelin vaikeuksien olevan takana päin.

Viikkoja meni kun kärsin kovasta huimauksesta, huonosta olosta ja väsymyksestä. Jopa mieheni haisi mielestäni pahalle, puhumattakaan eri ruokien hajuista. Verenpaineet pysyttelivät arvoissa 100/60, silmissä musteni ylösnoustessa. Paino tippui ja ruoka ei maistunut. Kuukauden verran kärsin oireiden kanssa kunnes ne alkoivat helpottaa. Tällöin myös niskaturvotusultra läheni. En pitänyt raskausoireiden häviämistä outona asiana, olihan viikkoja jo 12. Jotenkin silti minulla oli raskaudesta koko ajan pieni epävarmuus, ajattelin liittyvän alun vaikeuksiin. Luin jo tesktejä miten ihmiset ovat selvinneet kun niskaturvotusultrassa on todettu vaikeasti sairas tai kuollut sikiö. Mieheni hermostui, kuin luin näitä kirjoituksia. Halusin osata varautua kaikkeen.

Niskaturvotusneuvola oli viikolla 12+2. Lähdin sinne mieheni kanssa hyvin mielin vaikka edellisenä yönä olinkin nukkunut huonosti. Kerroin alun ongelmista ja edellisestä ultrasta, jossa kaikki oli hyvin. Lohduteltiin, että välillä alku on vaikeaa. Ennen kuin lääkäri sanoi mitään tutkiessaan ultralla, tajusin jo että sikiö on kuollut. Sikiöpussi oli viikkoihin nähden aivan liian pieni ja toisessa reunassa näkyi vain pieni möykky, ehkä 8vko sikiötä kooltaan vastaava. Sitten lääkäri alkoi kysellä kaikkea viime ultrasta ja raskauden keston määrityksestä. Mieheni ei ymmärtänyt tilanteesta mitään muuta, kuin että purskahdin itkuun. Kaikki haaveet, suunnitelmat ja koko tulevaisuus oli romuttunut. Miten vasta muutaman viikon ikäinen sikiö ja näin lyhyt raskaus voi vaikuttaa loppuelämän suunnitelmiin ja tähän päivään näin paljon. Itkimme molemmat ja sain kiireellisen lähetteen lääkkeelliseen tyhjennykseen sairaalaan. Sinne pääsin vielä samana päivänä ja olin huojentunut, että asia hoituisi nopeasti ja pääsisimme palaamaan vastoinkäymisen jälkeen normaaliin arkeen. Toisin kävi.