Kevät oli juuri poksahtanut esiin ja luonto kukoisti. Silloin avioeroni poksahti silmilleni. Sivusuhde. Taas. Hassua, että tälläkin kertaan olin valmis korjaamaan kaiken ja antamaan anteeksi.  Niin kova oli yksinjäämisen pelkoni. Ei se muuta ollut. Toki kiintymys ja tottumus. Se, että joku tunsi sinut läpikotaisin ja ajatuskin, että semmoinen pitäisi rakentaa alusta.  Mies muutti pois juuri kesäkuun alkaessa.

Suru, shokki, laihtuminen. Päivästä toiseen jotenkin selviäminen. Herääminen todelliseen painajaiseen. Kaikkien juuri jätetyiden tuntemuksia. Se pitää muuten ihan paikkansa, että sitä tuntee kuolevansa. Pahinta oli katsella kevättä. Tietää, että yhteiset kesät on ohi. En oikein tänä päivänäkään tiedä miten sitä eteenpäin meni. 

Tässä kohtaa yhtäkkiä puhelimeen tulee viesti. Häneltä. Vuosien vuosien takaiselta ensirakkaudelta. Siltä jonka kanssa menimme kihloihin ja valitsimme yhdessä ekaan kotiin tavaroita. Kysyy mitä minulle kuuluu?  Minua nauratti. Kyllähän minulle kaikkea kuuluu. Hämmästelin ja myös ilahduin yhteydenotosta juuri tässä kohtaa. Ajattelin, että erostani olisi tullut tieto hänelle. Se ei pitänyt paikkaansa. Meillä ei ollut yhtään yhteisiä tuttuja eikä sana olllut kulkenut. Emme olleet facessa kavereina tai yhtään mitään muutakaan. Se oli varmaan se ensimmäinen juttu, kohtalo, jonka olemassaoloon halusi sittemmin uskoa.

Aika nopeasti tapasimme. Halusin vain muuta ajateltavaa ja kuulla hänen elämästään. Mitään tunteita en omannu tässä kohtaa. Elettiin aikaa jolloin avioliitto oli harkinta-ajalla ja tottakai uskoin, että palaamme vielä kriisin jälkeen yhteen.

Silti kahville meno jännitti. Mutta kun istuit eteeni, tuttuna, juttelimme kuten vanhat ystävykset. En muista halasimmeko. Emme varmastikkaan. Oli mukava kysellä ja kertoa omasta elämästään. Sinun elämä oli mennyt työn ehdoilla ja olit edelleen avoliitossa, joka oli kestänyt lähes saman kun minun suhteeni. Lapsia ei ollut.  Sekään ei ollut yllätys, kun tiesin kantasi asiaan (pelkosi) jo sillon meidän aikana.  Se oli yksi syy eroomme ja siihen ettei yhdessä uudelleen yritetty. Halusin lapset.

Viestit arkipäivän juttuja ja kaikenlaista minulle tapaamisen jälkeen. Surin ja puin eroani , exänikin kanssa. Muistan, että välillä viestisi ärsyttivät. Ne olivat kepeitä. Toisaalta vastailin niihin. Sain hetkeksi muuta ajateltavaa.

Loppukesästä pyytelit, että nähdään. Oli taas yksi viikonloppu lapsettomana. Ajattelin, että saan itsellleni jotain kivaa jos lupaudun. Mennään syömään ja nautitaan loppukesän illasta. Vieläkin täysin viatonta puoleltani.  Tässä tapaamisessa jotakin muuttui. Mitään ei tapahtunut ja tapahtui kuitenkin.