Ei kannata ryhtyä porrasjumalaksi

Mangomalen

Olin tovi sitten sadeillan teellä Ullanlinnassa.

Istuimme keittiön pöydän ääressä ja täytimme napaa teellä ja makumanteleilla. Kattojen ylle levisi harmaa taivas, joka oli hyvin kaunis.

Olen tiennyt sen jo pitkän aikaa, kuten varmasti tekin, mutta sanotaan se vielä kerran ääneen: Eeva on hyvin viisas nainen.

Puhuimme kyläilyn aikana paljon. Höpsöjä ja huisin syviä.

Jonkin lauseen lomassa Eeva vain sanoi kuin ohimennen, että niin, onhan tämä ihan mahtavaa, kun voi vaan luottaa maailmaan. Että kyllä kaikki menee juuri oikealla tavalla.

Pysähdyin.

Lauseessa ei ole mitään ihmeellistä. Olen itsekin ajatellut niin koko matkani ajan. Mutta kun kuulin sen toisen suusta, ja näin miten uskaliaan varma toinen sanoista oli, tajusin jotain. Että palattuani en ole enää luottanut. Ja juuri siksi tämä kuukausi on ollut niin ahterista.

Viikkoja on leimannut tunne, että kaikki on jotenkin väärin. Että näin ei kuulu olla, vaan että elämä on pahasti vinksallaan, ja että se on korjattava pikimmiten. Siksi olen tehnyt sotasuunnitelmia. Minne muuttaisin? Minne matkustaisin? Tekisinkö näin vai noin?

Olen vatvonut, vaikeillut ja mennyt asioiden edelle.

Ja nyt muistin Eevan varman ja levollisen olemuksen myötä, miten turhaa se on ollut.

Tajusin, että minusta on aidosti ihanaa olla kotona.

On haalea räsymatto ja museokauppojen kirjoja. Saan puhua omaa kieltäni, käyttää omia vaatteitani ja iltaisin sytyttää kynttilät ikkunalaudalle.  On vanhoja ystäviä ja uusia kikattelututtavuuksia, ja on työ, jota rakastan. On Linnunlaulun korvapuustit ja vieras lenkkipolku Mustikkamaan meren äärellä.

Tuntuu aivan huumaavalta, että kaikki mihin katse osuu, kuuluu elämääni. Olen kuin serkkuni, joka oli lapsena aikamoinen pirttihirmu. Kerran laskettelureissulla hän seisoi rinnetuvan portaissa ja julisti kovaan ääneen:

Tää on mun mökki, ja mä määrään siitä.

Nää on mun portaat, ja mä määrään niistä.

Nää on mun lelut, ja mä mä määrään niistä.

Ja niin edelleen, loputtomiin.

Porrasjumalan piirre on hyvä, koska silloin omistamaansa rakastaa. Silloin kaikki on kuin lahjaa.

Mutta se on myös paha, koska silloin suuressa mittakaavassa ajattelee, että kaikki mikä on minun, on myös hallinnassani. Sitä luulee, että itsellä on vastuu ihan kaikesta, ja unohtaa, miten suuri vastuu onkaan sattumilla ja vääjäämättömällä oikeinmenemisellä.

Niin.

En tiedä, onko joku teistä ikinä haaveillut, että jossain odottaa elämä, joka on kuin tehty itseä varten. Että sitä vain päätyy ihanaan kaupunkiin ja tapaa samanhenkisiä ihmisiä, jotka ottavat avosylin vastaan. Ja sitten vain istuu elämään kuin ruokapöytään. Kaikki on yltäkylläistä ja mutkatonta. Kuin sinua varten tehty.

Hiljattain tajusin, että ei jumalauta, nyt niin on käynyt.

Mutta ei Melbournessa, Hobartissa tai Noosassa, vaan kotona.

Tuntuu aivan absurdilta, että joku (eli minä) on hankkinut puolestani kaikki nämä huiput ihmiset, kauniit esineet ja kiehtovat puuhat, joiden ympäröimänä saan elää. Se on mieletöntä.

Joten ehkä tunteen pitikin muhia hetken aikaa.

Ehkä tarvittiin kaikki nämä sateiset päivät ja olot, kunnes lopulta saatoin sanoa ystävälle Molotovin ruusuteen ääressä:

olen niin iloinen, että tuntuu, kuin ilo kulkisi verenkierron mukana.

Kommentit

Kotona on tavaroita, joista voi määrätä. Peittyvät pölykerrokseen. Minulla on tuoleja, joilla kukaan ei koskaan istu, keittiönpöytä, jota ei koskaan käytetään ruokailuun. Kävin eilen vanhojen tuttavieni kanssa kahvilla. Katsoimme jalkapalloa, lopuksi pelasimme korttia.

Roosa
Mangomalen

Halaus!

Karkki22 (Ei varmistettu)

Kiitos.

Roosa
Mangomalen

<3 

Kommentoi