Hiton tunteet

IMG_20140401_120135_resized.jpg

IMG_20140330_074438_resized.jpg

IMG_20140330_074506_resized.jpg

IMG_20140330_103730_resized.jpg

IMG_20140330_122328_resized.jpg

IMG_20140331_044242_resized.jpg

IMG_20140401_120330_resized.jpg

IMG_20140401_120400_resized.jpg

IMG_20140402_121830_resized.jpg

Tikkupullia ja nuotiobanaaneja.

Vegaaninakkeja.

Bataattisoppaa.

Nyt tajuan, miksi ihmiset rakastavat ruoanlaittoa – saa olla kotona ilman huonoa omaatuntoa. Näennäisesti tekee jotain, kädet liikkuvat ja kattila porisee, mutta oikeasti suurin liike ja porina tapahtuu pään sisällä.

Sitä olen tehnyt viime päivät.

Paloitellut kesäkurpitsoja ja ajatuksiani.

Asun valtavassa talossa, jossa myytiin ennen lampaita. Nyt täällä on arkkitehtitoimisto. Talossa asuu kaksi poikaa, yksi ruotsalainen ja yksi kiwi. Tai no, oikeastaan toinen asuu pihalla asuntovaunussa. Laaja maisema on aivan uskomaton. Ollaan paistettu nuotiossa vaahtokarkkeja. Kannettu sohvat pihalle, tehty taulusta valkokangas ja käperrytty katsomaan elokuvaa.

Mutta en minä näistä tullut nyt puhumaan. Menen aina tämän söpöhöpellyksen taakse, kun pitäisi kirjoittaa siitä, mitä oikeasti tunnen.

Tänään Uutta-Seelantia on jäljellä tasan kuukausi, reissua kaksi.

Se herättää tunteita. Jos olen rehellinen, olo on aika paskamainen. Kyse ei ole niinkään kotiinpaluusta: sitä ajattelen lämpimästi. Olen onnellinen ajatellessani mustikoita, aikaisia aamu-uinteja ja rapeita karjalanpiirakoita. Isän rutistamista. Omia vaatteita ja rakkaita. Hesarin työtä ja Hermannia, jossa mitä luultavimmin asun kesän.

Ei, minua ei sureta se, että lähden jonnekin.

Minua surettaa se, mistä lähden pois.

Minä todella pidän tästä maailmankolkasta. En olisi ikinä arvannut, miten paljon tykästyisin täällä oloon.

Rakastan karuja rantoja ja arvaamattomia aaltoja, trendihippipaitaisia poikia ja valtavaa lehtivalikoimaa. Sitä, mitä ennen matkaa kutsuin pinnallisuudeksi, mutta mikä nyt merkitsee minulle rentoa elämää. Rakastan Australiaa, pidän Uudesta-Seelannista.

Vihloo.

Viimeksi tämä ristipaine iski pari kuukautta sitten. Silloin olin ison kysymyksen äärellä: hakeako toista viisumia vai ei. Australissa homma toimii niin, että toisen vuoden viisumin saa vain, jos tekee ensin kolme kuukautta farmihommia. Puntaroin. Tulin lopputulokseen, sitten toiseen. Lopulta päätin, että ei, koska vielä on hurjasti muutakin nähtävää. Kaksi mannerta ja aika monta maata.

Nyt kuristava olo iski, kun tajusin, että on ostettava lennot kotiin. Ja sekös saa sydämen kutistumaan kasaan. En tahdo!

Eilen ahdistus yltyi niin valtaisaksi, että oli pakko lähteä juoksemaan jyrkkiä mäkiä. Painelin ylos hullun lailla. Itketti ja tulin entistä pahemmalle tuulelle. Käännyin. Juoksin alamäkeen niin kovaa kun ikinä pystyin ja aloin karjua. Lampaat pyrähtivät pakosalle, mutta lehmät tuijottivat purkaustani tyynesti, liikkumatta. Olen aina luullut pitäväni lampaista, mutta zen-asenteessa lehmät vievät voiton 1-0.

Hiton lampaat. Typerät lampaat.

Palasin kotiin, levitin joogamaton verannalle ja pyörähdin kaarisiltaan.

Oli vuoria ja joki.

Ei paljoa lohduttanut.

Yleensä en halua lopettaa postauksia ikäviin tunteisiin, että ne eivät tartu muihin, mutta nyt on toisin. Sillä perkele, reissaus on tätäkin: sekavaa, surullista ja haikeaa. Ihan pirun repivää.

Kello on kaksi yöllä.

Aamulla tunnen jo toisin, mutta juuri nyt on näin.

Kommentit (20)
  1. Oot ihan paras Roosa! Nauroin kovasti tälle tekstille. <3

  2. Mitenköhän kuvaisin sitä onnea, jota tunnen kun huomaan sinun päivittäneen blogiasi? Olet niin kaukana, mutta kuitenkin niin lähellä. Tunnet samoja asioita kuin minä, joskus samoista näkökulmista, joskus eri, mutta ajatustesi lukeminen on lähes aina antoisaa. Minä myös, vuosia sitten, jätin Australian taakseni. Tosiaan, siitä on jo vuosia, vaikka tuntuukin siltä että on kulunut vain hetkinen.
    Kirjoituksesi koskettavat kovasti. Elämäntilanteemme ovat niin kovin erilaisia, mutta toisaalta samanlaisia. Mietiskelyä, lopputuloksia, päätöksiä.

    Haluaisin sanoa sinulle, että lähteminen on joskus väistämätöntä, ja palaaminen aina mahdollista. Lähtemisen vaikeus on yksi raastavimmista tunteista, joita tiedän, mutta samalla kuitenkin niin hieno asia. Niin sen kuuluukin mennä: kun elämä on antanut kaikkensa ja sinä ottanut siitä ilon irti, on vaikeaa lähteä. Ei kai edes välttämättä siksi, että tuntisi jäävänsä paitsi jostain tulevista hienouksista, joita paikalla olisi tarjota. Ehkä siksi, että hienoja asioita koettuaan paikkaan luo helposti tunnesuhteen. Hienointa asenteessasi on se, ettei sinua sureta lähteä jonnekin. Koska joskus menee niinkin, että surettaa sekä lähteminen että se, minkä jättää taakseen.

    Vaikka nyt tuntuu vaikealta, elämä tuo tullessaan vaikka mitä hienouksia. Ja vaikka Australian hiekkarannat ja Uuden-Seelannin auringonnousut pysyvät mielessä ja sydämessä, elokuussa huomaatkin rakastavasi täysin rinnoin auringonlaskua Suomenlinnassa.

    Mä toivon muistavani aina yhden asian, jonka luin tästä blogista: ”totesin, että joskus on parempi lopettaa elämänsä miettiminen ja ihan vain elää sitä”.
    Lause kolahti siksi, että olen tosi mietiskelijä. Analysoija. Pohdiskelija. Ajattelemalla elämääni opin tuntemaan itseni. Hiljennyn pääni sisällä ja kohtaan jatkuvasti asioita, jotka olisi helpompi vain lakaista maton alle. Mutta joskus olisi hyvä tosiaan muistaa, että joskus sen miettimisen voisi hetkeksi lopettaa, ja antaa tuulen viedä. Vaikka mietiskelystä onkin niin hirveästi hyötyä, ja vaikka minä olen hyvä juuri tällaisena, mietiskelevänä, analysoivana pohdiskelijana.

    Oikeastaan halusin vain kiittää tästä blogista ja kirjoituksistasi. Odotan innolla tulevia seikkailujasi.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *