Kun haluaa jäädä ja haluaa lähteä

IMG_20140317_220052[1].jpg

IMG_20140317_220150[1].jpg

IMG_20140317_220116[1].jpg

IMG_20140317_220131[1].jpg

IMG_20140317_220559[1].jpg

Itken kai, kun pakkailen.

Paino sanalla kai, koska ei tämä mitään kunnon itkua ole. Vähän vain herahtaa kyyneliä silmiin aina, kun mieleen nousee muisto tai soittolistan kappale vaihtuu haikeaan.

Sää ei osaa päättää, haluaako se olla sateisen harmaa vai leppeän kesäinen. En minäkään.

Jatkan huomenna matkaa Uuteen-Seelantiin.

Olen lykännyt lentojen ostoa, koska Adelaidessa on ollut niin onnellista. Liiankin onnellista. Alan kiintyä – ihmisiin, maisemiin ja olooni. Ja sitä en halua. En tullut tänne puolelle maailmaa pysymään aloillani ja lipittämään chaiteetä, niin ihanaa kuin se onkin.

Luin kerran blogia, jonka pitäjä on ollut reissussa vuosia. Hän kirjoitti, että ei ole koko aikana tottunut pakkaamiseen eikä uusiin paikkoihin menemiseen. Että ihan joka kerta, kun edessä on uusi maa, häntä jännittää. Sen kuuleminen tuntui tosi helpottavalta.

Koska juuri siirtymävaiheet ovat reissujen ikävimpiä, mutta niistä tulee harvoin kirjoitettua. Kotona oleville syntyy kuva, että reissaaja siirtyy kuin leikkaamalla kauniista maisemasta ja ilosta seuraavaan. Mutta ei, väliin kuuluu kaikkea tätä tunnemyllyä. Hyvästien haikeutta ja uuden jännitystä.

Päätös matkan jatkamisesta on samaan aikaan niin vaikea ja helppo.

Vaikea, koska jos lähtee liian aikaisin, jää miettimään, mitä jäi vielä kokematta, ja jos liian myöhään, ehtii kyrpiintyä koko paikkaan.

Ja helppo, koska kyllä sen vain tietää. Ehkä. Tai jos ei tiedä, pitää arvata ja luottaa, että jokin muu tietää paremmin.

On tiennyt tähänkin asti.

Viimeisinä päivinä on ollut mukavaa. Olen retkeillyt sateisilla kukkuloilla, nukkunut kainalossa ja juonut sitä hemmetin hyvää chaiteetä, joka jo yksin saisi minut pysymään tässä kaupungissa.

Viimeinen artistiklubi oli juuri niin hauska kuin voi kuvitella. Näyttelijät, laulajat ja akrobaatit kieppuivat tanssilattialla, alkoi sataa. Valokuvaajan linssille ja epäonnekkaiden ohikulkijoiden verkkokalvoille ikuistui kuva, jossa tein kaarisiltaa maassa istuvan pojan syliin. Pojalla oli tiikeri-kasvomaalaus ja päällä pelkät speedot, kruunu ja viitta. 

Fillaroin läpi öisen kaupungin ja sain ilokseni todeta, että sateinen pimeys on Australiassa aivan yhtä ruma kuin Suomessa.

Nyt puntaroin, mitkä kirpparivillapaidoista pääsevät rinkkaan ja mitkä jäävät kommuuniin.

Teen dyykkaysbanaaneista jäätelöä. Makaan vatsallani, hieron rystysellä poskea, vaihdan hermostuneena asentoa, jään tuijottamaan musiikkivideota, haen lasin lämpimää maitoa, joka rauhoittaa aina oloani. Vaihdan asentoa. Ja taas.

En halua jäädä, en halua lähteä.

Haluan jäädä, haluan lähteä.

Ja juuri tämä tunne on niin arvokas, tämä hullu luottamus. Että kerta toisensa jälkeen repäisee itsensä irti tutusta ja turvallisesta, ja luopuu kaikesta tietämättä, mitä tulee tilalle.

Kyllikki Villan sanoin:

 

TURVALLISUUTTA EI OLE

EI PALKKA EI VAKUUTUS EIKÄ ELÄKE

EI TOINEN IHMINEN

 

ON VAIN UIMATAITO

LUOTTAMUS SIIHEN ETTÄ VESI KANTAA.”

 

 

Kommentit (19)
  1. Tämä kirjoitus pelasti päiväni. <3 Kiitos ja ihanaa reissuilua.

    1. Voi miksi? Kiitos!

  2. Hei, halusin vaan sanoa, että jos sun kävijämäärät on yhtäkkiä noussu jonnekki pilvienkin yläpuolelle niin täällä vaan yks kärsimätön klikkailee päivitä nappia suurinpiirtein joka toinen minuutti! Ihana blogi, oon ihan totaalisen koukussa. 🙂 Nautihan seikkailustas!

    1. Tiedän tunteen. Kerran tulin ajatuksissani katsomaan omaa blogiani ja turhauduin, kun sinne ei ollut tullut uusia postauksia. Ja vasta sitten tajusin, että ehkä niitä ei tee kukaan muu kuin minä..

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *