”Ei ihminen elämään väsy, vaan siihen ettei elä.”

– Eija Partanen

Tuoksuuko syreenin teistä jotenkin surumieliseltä? 

Tai Kalliossa leijaileva kahvinkatku?

Vai miltä teistä kaikki tämä tuntuu?

Kesän pakahduttavat illat ja hetket.

Sitä makaa sängyllään, katsoo taivasta. Kuulee lokkien huudon avonaisesta ikkunasta. Ikkunalaudalla on karhunputkia, äidin Aasiasta tuoma patsas ja kynttilä vaaleanpunaisessa tuikussa. Ei juuri muuta. Mitään ei tapahdu, mutta kaikki on.

Toisinaan kaikki on liikaa.

En enää oikein tiedä, mitä tunnen tai ajattelen. Koko elämä on ihan tillin tallin. Yhtä loputonta luottamusharjoitusta.

On ollut suruja.

Rakas ihminen on sairas. Paranemaan päin, onneksi, koska sukeltajanhengityksellä on aika raskas elää.

Olo on kumma. Kerran ystävä kysyi, että oliko paluun jälkeen ollut muka jotenkin vaikeaa. Vai oliko, teki mieli huutaa! Oli ja on, koko ajan. Eikö se ole itsestäänselvää? Mutta ei. Eihän se ole.

Unohdan aina, että muut eivät voi lukea ajatuksiani. Että kukaan ei voi tietää, mitä käyn läpi, jos en kerro.

Mutta koska tunteet ovat niin monimutkaisia, niitä ei osaa pukea sanoiksi edes itselleen, saati läheisilleen tai tuntemattomille.

Olo on kuin lampaalla, jota kiikutetaan laitumilta takaisin lampolaan. Joka solu pistää perustavanlaatuisella tavalla vastaan. En suostu! Ei käy! Tahdon vain maata nurmella koivet ojossa ja katsella pilviä. Tuntuu, kuin avaran taivaan tilalle olisi tullut kapea kaistale karsinan ikkunasta.

Ainoa ero on, että lampaan raahaa sisälle joku ulkopuolinen, minua ei. Minä menen sinne ihan vapaaehtoisesti.

Kun takana on mullistavia aikoja, vie hetken, että niistä tulee osa itseä. Suurin henkinen urakka alkaa aina vasta matkan loputtua. Niin nytkin. Onneton olo muistuttaa, että on asioita, jotka kuuluu tajuta, eikä niitä voi tajuta niitä millään muulla tavalla. Siksi sielun sekamelskaa kestää niin kauan kuin kuuluukin.  Se kestää, kunnes kaikki selvitettävä on selvää.

Mutta huvittaako itsetutkiskelu? No ei.

Huvittaa vain tehdä ja mennä.

Koska jos ei voi olla tasapainoinen, voi sentään olla kiireinen.

Olen nähnyt ystäviä. Istunut mielisairaalan kallioilla ja jalattomalla sohvalla. Oppinut syömään punajuurta.

Juhannustansseissa reivasin kuin rytmitajuton kameli. Uuden työkaverin kanssa valssatessa dj keksi kysyä, että kuka haluaa pussailla, ja pisti soimaan itkisitkö onnesta, jos panisin sua kunnolla. Siinä sitten huojuin pukuherran käsivarsilla ja halusin vajota lattian läpi.

Töissä on ollut joogabrunssia ja ja kumisaappaat, joiden sisään mahtuu toiset kengät. Niissä viiletän märille juttukeikoille. Lempipaikkani on parveke, johon voi mennä hetkeksi hengittämään. Alhaalla ihmiset juoksevat ympäriinsä, kuka minnekin, eivätkä aavista lainkaan, miten pieniltä he näyttävät toiseksi ylimmästä kerroksesta. Saati sitten taivaasta käsin. Helikopterilennolta ja maailmanpyörästä.

Olen piirtänyt puita, kiivennyt kielletelly katolle ja pohtinut, milloin pakurikääpä menee pilalle.

Olen ollut lohduton, mutta silti uskonut hyvään. Ainakin joskus.

Kuten silloin, kun kävelin pitkästä aikaa saareen pitkospuita pitkin ja kuuntelin tarinaa parista, joka upotti veneen. Pari nahisteli ja nauroi samaan aikaan. Mikä taito.

Tai kuten silloin, kun blogin lukijoita on tullut sanomaan moi. Vaikka olen ollut hämilläni, olen myös saanut kohtaamisista sellaista iloa, joka kestää loppupäivän ja ylikin. Jättikiitos teille! Sillä onhan ihan älyttömän siistiä, että joku on lukenut matkastani ja pöhköistä tunteistani. Ja sitten tulee kesäyössä taputtamaan kevyesti olkaa ja kertoo, että on olemassa. Minä tulisin puhumaan jokaiselle teistä, jos vain tietäisin, keitä olette. Koska en voi, tulkaa te.

Tai kuten silloin, kun olin aamulla puutalossa. Olo oli painajaisten jäljiltä kamala. Tiedättehän, toiset ihmisiset ovat vaikeina aikoina surullisia iltaisin, toiset aamuisin. Minä olen aamukastia. Pillitin suihkussa ja tuntui, että kaikki kaatuu niskaan. Kun tulin pois, keittiössä odotti ihme: savuteetä ja hunajaleipä. Hunajaleipä!

Istuin polvet koukussa itsetehdyn pöydän ääressä ja vain ihmettelin. Että miten sitä silloin, kun kaikki tuntuu hajoavan käsiin, voikin tulla joku ja tehdä hunajaleivän.