Hiton tunteet
Tikkupullia ja nuotiobanaaneja.
Vegaaninakkeja.
Bataattisoppaa.
Nyt tajuan, miksi ihmiset rakastavat ruoanlaittoa – saa olla kotona ilman huonoa omaatuntoa. Näennäisesti tekee jotain, kädet liikkuvat ja kattila porisee, mutta oikeasti suurin liike ja porina tapahtuu pään sisällä.
Sitä olen tehnyt viime päivät.
Paloitellut kesäkurpitsoja ja ajatuksiani.
Asun valtavassa talossa, jossa myytiin ennen lampaita. Nyt täällä on arkkitehtitoimisto. Talossa asuu kaksi poikaa, yksi ruotsalainen ja yksi kiwi. Tai no, oikeastaan toinen asuu pihalla asuntovaunussa. Laaja maisema on aivan uskomaton. Ollaan paistettu nuotiossa vaahtokarkkeja. Kannettu sohvat pihalle, tehty taulusta valkokangas ja käperrytty katsomaan elokuvaa.
Mutta en minä näistä tullut nyt puhumaan. Menen aina tämän söpöhöpellyksen taakse, kun pitäisi kirjoittaa siitä, mitä oikeasti tunnen.
Tänään Uutta-Seelantia on jäljellä tasan kuukausi, reissua kaksi.
Se herättää tunteita. Jos olen rehellinen, olo on aika paskamainen. Kyse ei ole niinkään kotiinpaluusta: sitä ajattelen lämpimästi. Olen onnellinen ajatellessani mustikoita, aikaisia aamu-uinteja ja rapeita karjalanpiirakoita. Isän rutistamista. Omia vaatteita ja rakkaita. Hesarin työtä ja Hermannia, jossa mitä luultavimmin asun kesän.
Ei, minua ei sureta se, että lähden jonnekin.
Minua surettaa se, mistä lähden pois.
Minä todella pidän tästä maailmankolkasta. En olisi ikinä arvannut, miten paljon tykästyisin täällä oloon.
Rakastan karuja rantoja ja arvaamattomia aaltoja, trendihippipaitaisia poikia ja valtavaa lehtivalikoimaa. Sitä, mitä ennen matkaa kutsuin pinnallisuudeksi, mutta mikä nyt merkitsee minulle rentoa elämää. Rakastan Australiaa, pidän Uudesta-Seelannista.
Vihloo.
Viimeksi tämä ristipaine iski pari kuukautta sitten. Silloin olin ison kysymyksen äärellä: hakeako toista viisumia vai ei. Australissa homma toimii niin, että toisen vuoden viisumin saa vain, jos tekee ensin kolme kuukautta farmihommia. Puntaroin. Tulin lopputulokseen, sitten toiseen. Lopulta päätin, että ei, koska vielä on hurjasti muutakin nähtävää. Kaksi mannerta ja aika monta maata.
Nyt kuristava olo iski, kun tajusin, että on ostettava lennot kotiin. Ja sekös saa sydämen kutistumaan kasaan. En tahdo!
Eilen ahdistus yltyi niin valtaisaksi, että oli pakko lähteä juoksemaan jyrkkiä mäkiä. Painelin ylos hullun lailla. Itketti ja tulin entistä pahemmalle tuulelle. Käännyin. Juoksin alamäkeen niin kovaa kun ikinä pystyin ja aloin karjua. Lampaat pyrähtivät pakosalle, mutta lehmät tuijottivat purkaustani tyynesti, liikkumatta. Olen aina luullut pitäväni lampaista, mutta zen-asenteessa lehmät vievät voiton 1-0.
Hiton lampaat. Typerät lampaat.
Palasin kotiin, levitin joogamaton verannalle ja pyörähdin kaarisiltaan.
Oli vuoria ja joki.
Ei paljoa lohduttanut.
Yleensä en halua lopettaa postauksia ikäviin tunteisiin, että ne eivät tartu muihin, mutta nyt on toisin. Sillä perkele, reissaus on tätäkin: sekavaa, surullista ja haikeaa. Ihan pirun repivää.
Kello on kaksi yöllä.
Aamulla tunnen jo toisin, mutta juuri nyt on näin.
