”Everything seems simple until you start to think about it.”

– Audrey Niffenegger

Reissulla on nyt tiedossa loppupäivä. Minun pitää olla Suomessa kesäkuun alussa, ja syy siihen on aivan ihana:

pääsin jälleen kesäksi Hesarille.

Tein tänä vuonna päätöksen, että haen ainoastaan paikkoihin, joiden takia olen valmis jättämään reissuni kesken.

Hain tasan yhtä paikkaa. Ja sain sen.

Olen siitä tosi iloinen.

Matkani kannalta se kuitenkin tarkoittaa, että kotiin on palattava kuukausia aiemmin kuin toivoin. Jos totta puhutaan, olisin valmis pysymään täällä vielä toisenkin vuoden. Mutta koska ulkoistin valinnan suuremmille voimille, niitä on nyt toteltava.

Matkaa on siis jäljellä alle neljä kuukautta.

Ensin iski haikeus. Hyvästi aussipojat, kurittomat aallot ja huolettomat päivät, tervetuloa suloinen surumielisyys.

Silloin, kun kaikki oli vielä auki ja epäselvää, oli ihanan rauhallinen olo. Tuntui, että aikaa on loputtomasti ja mahdollisuudet rajattomat. Lukkoon lyödyt päivämäärat taas saivat kuristavan olon.

Sitten iski toimelias paniikki. Päätöksiä! Valintoja! Kiire, kiire, vauhtia! Mitä haluan loppumatkaltani? Elämältäni. Kaikelta.

Velloin olojen eri haaleusasteissa viikon tai pari. Menoa ei helpottanut hoitolapseni, joka itki tunteja putkeen, tai ensimmäinen juttudeadline pitkään aikaan. Luulisi, että pitkän rentoilun jälkeen murheet osaisi laittaa oikeisiin mittasuhteisiin, mutta pah. Kun on saanut nauttia kuukausia täysin stressittömästä elosta, pienikin epämukavuus vie unet ja tuntuu aivan kauhealta.

Mutta toisaalta juuri kaikki vellominen sai minut tajuamaan, miten turhaa se on.

Sama vimma, jolla ennen heittäydyin murheisiini, pitää minut nyt niistä loitolla. Jos jotain olen tajunnut tämän vuoden aikana, niin sen, että elämä voi ja saa olla kepeää. Suomessa tuntui aivan normaalilta, että usein on jotenkin ankea ja merkityksetön olo, mutta täällä olen tajunnut, ettei niin kuulu olla. Elämä on vain niin paljon onnellisempaa, kun pitää asiat simppeleinä ja itsensä iloisena vaikka väkipakolla. Niin sanoo korttikin, jonka löysin kadulta: enjoy simple pleasures and smile a lot.

Siksi en viitsi enää parkua, miten outoa onkaan lähteä joskus kotiin.

Sillä täällä minä yhä olen, ihan yhtä lailla kuin ennenkin.

Istuin kaunista alkuiltaa. Ajan rämällä fillarilla sivukatuja niin kauan, että eksyn, ja niin kauan, että aurinko laskee. Ostan siiderin, jota en juo. Soitan itkevälle vauvalle The Nationalia ja laulan haikeita kansanlauluja, ja vauva rauhoittuu. Syön jäätelöä lounaaksi. Ja iltapalaksi. Käyn joogassa.

Olla ihmettelen.

Haistelen kukkia.

En mieti yhtään mitään.

Sillä itseni tuntien ehdin vielä kehittää seikkailun jos toisenkin.