Eilen oli täydellinen sunnuntai.
Ensin ihailimme museossa siemeniä, jotka näyttivät aivan pornolta. Sitten ajoimme viinitiloille. Meri oli alhaalla karu ja valtava, ja kaikki niin kovin kirkasta: valo, maisema ja oma mieli. Ratin takana istui uusi, mahtava ystävä, johon tutustuin viikonloppuna.
Istuimme puun alla. Joimme minttuteetä. Nauroimme.
Illalla olin niin onnellinen, että lähdin ilokävelylle. Jätän yksityiskohdat minun ja viattomien ohikulkijoiden muistiin, mutta sen voin paljastaa, että jopa Mr Bean olisi kalvennut huruilulleni. Taivas oli pinkki. Kaikki tuntui hauskalta. Mietin, että taidan olla hiton kummallinen tyyppi. Mutta mielummin outo + iloinen kuin normaali + ryppysielu.
Sain tekstiviestin.
Anna osoite, haen sinut taksilla juhliin, sanoi mangoaikoina tapaamani tuttu. Pakkohan se oli. Olin ajatellut pakkaavani, mutta saahan sitä aina ajatella. Olen huomannut, että kun suunnitelmat heittävät häränpyllyä, luvassa on jotain vielä hauskempaa.
Nytkin minun olisi tarkoitus istua autossa matkalla kohti Melbournea, mutta kuski ei tullut koskaan eikä vastannut puhelimeen. Mahdollisuuteni ehtiä huomisiin juhliin vähenevät tasaisesti, mutta kiukun sijaan odottelen, mikä hulvaton käänne tästäkin seuraa.
Sitä venaillessani voin kertoa asioita, jotka tekevät minut juuri nyt iloiseksi:
Iltaretki tyttöjen kanssa läheiseen kylään, jossa ihasteltiin valaistuja taloja ja syötiin lämpimiä kaneli-sokeridonitseja.
Lahjaksi saatu kynsilakka, joka oli antajasta liian barbie, mutta minusta juuri täydellinen.
Kutsu rannikolle kivalta tyypiltä.
Minttusuklaajäätelö ja villatossut.
Kepeä olo.
Nyt taidan painua kirkon kirpparille, jota kanadalainen tyttö hehkutti antaumuksella. Ehkä löydän sieltä kyydin Melbourneen, upeat shortsit tai elämäni rakkauden. Tai Jeesuksen. Ehkä ne kaikki. Ei sitä ikinä tiedä.
Kaikkea voi sattua, ja sattuukin.
