Ihan kohta matka alkaa.

Isä ramppaa kysymässä, onko mukanani passikopio/hammastahna/karjalanpiirakat.

Puhelin soi. Jännittääkö, mikä fiilis, tuleeko ikävä, joko nyt jännittää – ystävien toistuvat kysymykset naurattavat. Parin tunnin päästä lähden lentokentälle. Kaksi konetta, kaksikymmentä tuntia ja kuusisataa lentolippueuroa myöhemmin saavun Pohjois-Australiaan.

Ensimmäiset puolitoista kuukautta vietän mangofarmilla. Jossain välissä toivon näkeväni paikallisia ystäviäni Melbournessa. Lähden yksin. Nyt tiedätte kaiken, minkä minäkin.

Suunnitelmia ei ole.

Ei sopimuksia, paluulippuja, velvoitteita, aikatauluja tai pakkoja. On vain rajattomasti aikaa, 15,5 kiloa painava rinkka ja utelias mieli. Matkavakuutus kestää ensi kesään saakka ja villasukkia on kahdet.

Rinkassani on liikaa kirjoja, paljon aurinkorasvaa ja kasa vaatteita, joita muutamassa kuukaudessa alan inhota sydämeni pohjasta.

Alun perin minun piti lähteä vaihtoon Kööpenhaminaan. Cooleja ihmisiä ja ullakkoasunto kuuluivat näkemykseeni loppuvuodesta. Mutta kun lähetin vaihtolappuja ja kauppasin huonekalujani, iski vahva halu häipyä. Niinpä päätin kääntää kurssia ja seikkailla kerrankin oikein kunnolla. Pidän siis vuoden ommoo lommoo.

Australian valitsin, koska siellä voi tehdä töitä. Myös lämpö, surffaripojat ja vaihteleva luonto ovat plussaa. Maasta on helppo häipyä muualle, jos meininki ei nappaakaan.

Itä-Timor, Japani, Kirgisia, Islanti – menen sinne, miltä tuntuu. Ystävä on myös luvannut ottaa minut kimppakämppänsä lattialle Lontooseen, jos saan tarpeekseni hikisistä vaatteista ja kusisista hostelleista.

Olen niin innoissani, että koskee.

Tuutikin sanoin: kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.

Uusille tutuille voisi olla kohteliasta esittäytyä.

Joten: Roosa, 21, Helsinki. Journalistiopiskelija ja freelancer. Takana on kaksi vuotta yliopistoa ja monta hienoa matkaa.

Pidän juoksemisesta, vohveleista, luvattomista ja korkeista paikoista, peiton alla lukemisesta ja kiipeilystä. En pidä kiireestä enkä poolopaidoista. Olen ollut karkkilakossa kuusi kuukautta ja kuusitoista päivää ja syönyt sinä aikana noin yhdeksänkymmentäyksi kiloa viinirypäleitä. Mielestäni pusuja, harmaita paitoja ja yöuinteja ei voi olla liikaa.

Olen juossut maratonin, mutta vihaan imuroimista.

Moni on saattanut lukea vanhaa blogiani Minimalenia. Kirjoitin sitä työkseni pari vuotta.

Suurin ero vanhaan on, että tällä blogilla en tienaa latiakaan. Viimeksi olin mielipidetoimittaja, nyt olen ihan vain minä. Se voi olla sekä miinus että plussa.

Viimeksi saatoitte luottaa, että postauksia tulee neljästi viikossa ja erilaisista aiheista. Nyt voin kadota kuukausiksi ja jauhaa tekstistä toiseen samaa sontaa. Ennen pidin yksityisyydestäni tiukasti kiinni, mutta siitä tuli niin raskas olo, että enää en jaksa stressata. Aion olla aivan aito ja pöljä itseni.

Ihanan rento ja onnellinen.

Ja kiukkuinen. Tai tylsä. Kaikki on mahdollista. Varmaa kuitenkin on, että nyt olen aivan innoissani.