Pilvenpiirtäjiä ja pissaisia kenkiä, mikä absurdi vuodenvaihde
Rakastan juhlapäivinä eniten hetkeä, kun kaikki on vielä edessä.
Kun vetelee ripsaria rennoin ottein, istuu raitiovaunussa ja katselee ihmisiä matkalla juhliin. Ilma on niin paksua odotuksesta, että siitä voisi leikata paloja ja valmistaa marenkia. Vaikka pavlovaan, jota syötiin uudenvuoden skandijuhlissa.
Juhlat jarkkasi Gone Fishingin Milla, jolla on kadehdittavan ihana asunto ja lenkkarit.
Istuttiin sisäpihalla, marenki-kermaherkkua lautasella ja sangriaa sielussa. Vieraat koostuivat Melbournen kahvikermasta (heh heh, miten hieno sanaleikki) ja hauskaa oli.
Täyteen ahdetussa ratikassa remuttiin kuten on tapana, ja sitten bang, puistoon, joka on kuin vapun Koffari ja Kaivari potenssiin kaksikymmentä.
Puiston laidalta aukeni öisen kaupungin siluetti. Ja silloin se jysähti: olen niin uskomattoman kaukana kotoa. Niin ihanaa. Niin hiton kamalaa. Melkein alkoi ahdistaa, mutta ei kuitenkaan.
Puiden alla kävellessä maa oli ventovieraiden pissasta märkä, ja märkyys imeytyi hajonneisiin kenkiini.
Dj:t soittivat.
Mietin, että kun tanssii, ei ole ikinä yksin. Että aina tulee joku, jonka kanssa tanssia. Niin nytkin. Suljin silmät ja tamppasin pissaisissa kengissä. Juuri ennen vuodenvaihdetta nappasin kiinni vieraasta kädestä ja kellahdin nurmikolle. Raketit säkenöivät pään yläpuolella ja öiset pilvenpiirtäjät olivat niin kovin kauniita. Hitto, kuinka absurdia kaikki on, ajattelin. Absurdia ja parasta.
Loppuyö kului ympäri ämpäri haahuillessa, vierailla kaduilla ja vieraassa seurassa. Laukussa oli villapaita ja kaksi pientä prinsessaponia, jotka löysin kadulta. Uneliaan kaunis kappale soi ja silmät alkoivat lurpsua.
Lopulta tie vei nätin kimppakämpän keittiöön syömään aprikoosimysliä ja nukkumaan pehmeään petiin. Aamulla istuin huteralla parvekkeella, jonka lautojen välistä näkyi sisäpihalle ja nukkuvan kämppiksen huoneeseen. Päivä oli sateinen ja harmaa.
Kävelin kotiin paljain varpain.
Poikkesin hautausmaalle, ja kiitin, että saan elää vielä tänäkin vuonna.