Rinnakkaistodellisuudessa

Mikään ei ole enää sanoin.

Se on helpottavaa ja hirvittävää.

Ensimmäinen viikko Suomessa ei ollut yhtään sellainen, kuin etukäteen kuvittelin.

Luulin, että kaikki lähtisi käyntiin hitaasti ja varoen. Että lymyilisin kotona ja kävisin hengittämässä pyöräretkillä. Totuttelisin itseeni ja kulmiin itseni ympärillä. Ja niin aloitinkin. Kun saavuin yöllä Suomeen, kentällä odotti perhe kukkakimpun kanssa ja kotona lämmitetty sauna ja karjalanpiirakoita.

Hakkasin vihdalla kaiken tukkoisen pois.

Tai niin luulin.

En voi uskoa, että yhteen viikkoon mahtuu kaikki tämä. Elämä vain otti ja vei mukanaan.

On uusia asioita.

Kotiin näkee kadulta sisään. Vieressä on vankila. Säilytän villapaitoja kaapin päällä ja otan kylpyjä kynttilän valossa. Ikkunalaudalla on kielokimppu, jonka sain tullessani. Nyt se on jo kuihtunut.

On pidetty aamupiknik puutalon lattialla. Kajautettu lauluja kesäyössä. Ääniwallin kirpputorin pihassa soi salsa ja oli maailman oudoimmat välispiikit. Intouduimme hyppytanssimaan.

Kävin Kivinokalla. Auringonlasku on siellä seesteisin ikinä, mutta hyttysiä oli paljon.

Näyttelin lyhytelokuvassa. Otin lautan saareen, lokinpojat kuolivat.

Ja on vanhoja asioita, tavallaan.

Ennen paluutani pelkäsin, että luiskahdan kuin huomaamatta samoihin puuhiin ja ajatuksiin, joissa velloin ennen lähtöäni. Nyt huomaan, että se on mahdotonta. Menneeseen ei ole paluuta, vaan koko elämä on rakennettava alusta. Tai ei alusta, mutta uudelleen. 

Heti ensimmäisinä päivinä minut valtasi olo, joka oli sekoitus helpotusta ja uupumusta. Se olo jatkuu. Olo suhaa mielettömästä riemusta hysteeriseen itkuun. Ensin sitä hihkuu ilosta kaupan näkkileipähyllyllä, sitten tulee kotiin, sulkee sälekaihtimet ja kaivautuu pesemättömässä paidassa peiton alle. 

Tuntuu, kuin olisi saapunut rinnakkaistodellisuuteen. Se näyttää ihan paikalta, jossa on jo ollut. Se tuoksuu tutulta ja tuntuu kotoisalta, mutta ei se ole sama. Minä en ole enää sama. Kaiken ja kaikkien jälleennäkeminen on ihanaa, mutta myös hiton raskasta.

Menen töihin, käyn juhlissa, puen oudot vaatteet. Hiukset tuntuvat kookosöljyltä ja villapaidat sateelta. Pussaan ja kiipeän puuhun. Liukastelen mereen keskiyöllä.

Mutta sisällä on jotenkin irrallinen olo.

Kelluva. Uupunut, turta, väsynyt.

Eikä ihme: reiluun viikkoon on mahtunut enemmän suuria mullistuksia kuin koko reissuun. Silloin kun pää ei ole kiireinen kaikista askareistaan, se alkaa saman tien piipittää. Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Milloin tämä väsymys loppuu?

Samaan aikaan on ihan täynnä ja tyhjä.

Ja sehän sopii.

Jos jotain opin matkallani, niin sen, että asiat on hyväksyttävä sellaisinaan. Se on tärkein oppini ikinä. Vastaan pyristely ei auta yhtään mitään. Kaikki menee ihan perseelleen, jos koettaa pakottaa asioita ja komentaa itseään.

Ainoa, mikä pahan olon nujertaa, on lempeys.

On pidettävä itsensä kylläisenä ja kiireisenä.

Heikkona hetkenä sytytettävä kynttilät ja otettava kylpy, hyvänä hetkenä lähetettävä hupsuja tekstiviestejä ja harjoiteltava käsilläseisontaa. Ja kumpanakin uskottava, että asiat tietävät minua paremmin, miten niiden kuuluu mennä.

Sillä kuten joku viisas sen sanoi, meillä on juuri sellaiset vaikeudet kuin kulloinkin tarvitsemme.