Rinnakkaistodellisuudessa

IMG_20140607_031000_resized.jpg

IMG_20140607_031044_resized.jpg

IMG_20140607_071020_resized.jpg

IMG_20140607_093342_resized.jpg

IMG_20140531_114552_resized.jpg

IMG_20140608_092009_resized.jpg

IMG_20140606_032806_resized.jpg

IMG_20140602_095332_resized.jpg

IMG_20140606_014002_resized.jpg

IMG_20140608_040557_resized.jpg

IMG_20140610_121317.jpg

IMG_20140602_123301_resized.jpg

IMG_20140605_090308_resized.jpg

IMG_20140604_101714_resized.jpg

Mikään ei ole enää sanoin.

Se on helpottavaa ja hirvittävää.

Ensimmäinen viikko Suomessa ei ollut yhtään sellainen, kuin etukäteen kuvittelin.

Luulin, että kaikki lähtisi käyntiin hitaasti ja varoen. Että lymyilisin kotona ja kävisin hengittämässä pyöräretkillä. Totuttelisin itseeni ja kulmiin itseni ympärillä. Ja niin aloitinkin. Kun saavuin yöllä Suomeen, kentällä odotti perhe kukkakimpun kanssa ja kotona lämmitetty sauna ja karjalanpiirakoita.

Hakkasin vihdalla kaiken tukkoisen pois.

Tai niin luulin.

En voi uskoa, että yhteen viikkoon mahtuu kaikki tämä. Elämä vain otti ja vei mukanaan.

On uusia asioita.

Kotiin näkee kadulta sisään. Vieressä on vankila. Säilytän villapaitoja kaapin päällä ja otan kylpyjä kynttilän valossa. Ikkunalaudalla on kielokimppu, jonka sain tullessani. Nyt se on jo kuihtunut.

On pidetty aamupiknik puutalon lattialla. Kajautettu lauluja kesäyössä. Ääniwallin kirpputorin pihassa soi salsa ja oli maailman oudoimmat välispiikit. Intouduimme hyppytanssimaan.

Kävin Kivinokalla. Auringonlasku on siellä seesteisin ikinä, mutta hyttysiä oli paljon.

Näyttelin lyhytelokuvassa. Otin lautan saareen, lokinpojat kuolivat.

Ja on vanhoja asioita, tavallaan.

Ennen paluutani pelkäsin, että luiskahdan kuin huomaamatta samoihin puuhiin ja ajatuksiin, joissa velloin ennen lähtöäni. Nyt huomaan, että se on mahdotonta. Menneeseen ei ole paluuta, vaan koko elämä on rakennettava alusta. Tai ei alusta, mutta uudelleen. 

Heti ensimmäisinä päivinä minut valtasi olo, joka oli sekoitus helpotusta ja uupumusta. Se olo jatkuu. Olo suhaa mielettömästä riemusta hysteeriseen itkuun. Ensin sitä hihkuu ilosta kaupan näkkileipähyllyllä, sitten tulee kotiin, sulkee sälekaihtimet ja kaivautuu pesemättömässä paidassa peiton alle. 

Tuntuu, kuin olisi saapunut rinnakkaistodellisuuteen. Se näyttää ihan paikalta, jossa on jo ollut. Se tuoksuu tutulta ja tuntuu kotoisalta, mutta ei se ole sama. Minä en ole enää sama. Kaiken ja kaikkien jälleennäkeminen on ihanaa, mutta myös hiton raskasta.

Menen töihin, käyn juhlissa, puen oudot vaatteet. Hiukset tuntuvat kookosöljyltä ja villapaidat sateelta. Pussaan ja kiipeän puuhun. Liukastelen mereen keskiyöllä.

Mutta sisällä on jotenkin irrallinen olo.

Kelluva. Uupunut, turta, väsynyt.

Eikä ihme: reiluun viikkoon on mahtunut enemmän suuria mullistuksia kuin koko reissuun. Silloin kun pää ei ole kiireinen kaikista askareistaan, se alkaa saman tien piipittää. Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Milloin tämä väsymys loppuu?

Samaan aikaan on ihan täynnä ja tyhjä.

Ja sehän sopii.

Jos jotain opin matkallani, niin sen, että asiat on hyväksyttävä sellaisinaan. Se on tärkein oppini ikinä. Vastaan pyristely ei auta yhtään mitään. Kaikki menee ihan perseelleen, jos koettaa pakottaa asioita ja komentaa itseään.

Ainoa, mikä pahan olon nujertaa, on lempeys.

On pidettävä itsensä kylläisenä ja kiireisenä.

Heikkona hetkenä sytytettävä kynttilät ja otettava kylpy, hyvänä hetkenä lähetettävä hupsuja tekstiviestejä ja harjoiteltava käsilläseisontaa. Ja kumpanakin uskottava, että asiat tietävät minua paremmin, miten niiden kuuluu mennä.

Sillä kuten joku viisas sen sanoi, meillä on juuri sellaiset vaikeudet kuin kulloinkin tarvitsemme.

 

Kommentit (16)
  1. ”Kuka minä olen? Mitä minä haluan?”

    Noita kahta kysymystä oon pyöritelly niin pitkään. Ja ajattelin, et ehkäpä syksyllä lennähdän maapallon toiselle puolelle, jos sieltä löytyisi vastaus. Asuisin jossain isommassa kaupungissa, opettelisin sen uudet kadut, löytäisin parhaimmat kahvilat, välillä nauttisin valtamerestä. Mikä kaupunki sun mielestä Australiassa sopisi tälläiseen parhaiten? 

     

    Ja niin kiitos tästä blogista. Se on aarre. Välillä kun sun juttuja luen ni nauran, toisinaan itken, mutta ennen kaikkea ajattelen uusilta näkökannoilta. 🙂

    1. Suosittelen Sydneytä. Ja sieltä ylös itärannikkoa Byron Bayhyn ja Sunshine Coastille. Mutta ykkösrakkauteni on kuitenkin pikkuinen Tasmania. Hobartin kahvilat ja rannikon kirkkaat vedet. Ah. Olisinpa itsekin menossa taas. Nauti.

  2. Uskomatonta, miten myös sun tekstit ovat aina juuri sitä, mitä tarvitsen. Tää teksti oli niin kaunis ja upposi niin syvälle sieluuni, että täytyi vähän itkeä. Sydän.

    1. Sata sydäntä ja vielä pari kiellon päälle.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *