Tänään täällä, huomenna poissa

Viimeiset hetkeni Australiassa.

Ihmettelin, miten hyvin aamu meni. Heräsin innoissani. Sulloin irtosukat rinkan sivutaskuun, pesin viinirypäleet, annoin viimeisen suudelman itkemättä. Hieman aiemmin ehkä nyyhkin kaulaa vasten, mutta en paljoa. Lajittelin simpukat, nauroinkin jopa. Vilkutin ovella.

Palasin puolipakatun laukkuni ääreen.

Sitten se iski. Romahdus. Suru ja itku.

Minulla on aivan kamala olo.

Sattuu. Au.

En voi uskoa, että matkani on ohi.

Että huomenna en katso auringonlaskua rannalla. En huomenna enkä hyvin pitkään aikaan.

Että en enää laske kellossa aikaa taaksepäin tietääkseni, joko tyyppini ovat hereillä. Kohta lasken eteenpäin.

Että tässä tämä nyt oli.

Tämän postauksen ei todellakaan pitänyt olla tällainen. Olin ajatellut hymiseväni, miten helppoa kaikki on, kun suhtautuu oikein. Katsokaa tuota itsetyytyväistä kuvaakin, jonka nappasin äsken sohvalla. Oikein ihan rauhanmerkkikoru ranteessa. Että hihihi, jos vain miettii kaikkia upeita juttuja, ei voi kokea kuin kiitollisuutta ja iloa. Paskat.

Aurinko paistaa uima-altaaseen, oranssit kukat kukkivat.

Koira kuorsaa tyytyväisenä lattialla. Se ei tajua mistään mitään.

Tämä lohduttomuus ei mene pois. Olkoot siis tässä. Tuijottakoon, kun pakotan itseni syömään lounaaksi vanhat kikhernesalaatit jämät ja pyyhin räkää kesämekon hihaan.

Kohta lähden lentokentälle.

Edessä on Adelaide-Perth-Singapore-Kuala Lumpur-Lontoo -lentoputki. Oikeastaan se on helpotus. Minulla on 35 tuntia aikaa itkeä, ajatella, raivota, pelätä, odottaa ja itkeä hieman lisää.

Ehkä sinä aikana muodostan rauhan. Ehkä en.