Ladataan...
Manic Fat Mom

Onko sinulla suosikkireseptiä uusilla kasviproteiinivalmisteilla? Mifut, nyhtikset, härkikset ja murut vyöryvät nyt ylikuumentuneille markkinoille huimaa tahtia, mutta osaako meistä kukaan käyttää niitä?

Minulla on pari aivan mahtavaa reseptiä uusilla "mukaliha"-tuotteilla jotka haluaisin jakaa blogissani teille. Tänään mukaani tarttui kaupasta Elovenan uutuustuote "Muru kaurajauhis". En vielä ole saanut sitä lautaselle saakka, mutta laitan juttua blogiini siitä lähiaikoina.  

Sitä mukaa kun uusia tuotteita tulee kuin sieniä sateella, arvata saattaa että kotikokit keksivät helmireseptejä keittiöissään. Mikäli sinulla on netistä bongattu lemppari, tai olet kirjoittanut omaan blogiisi reseptin tai käyttökokemuksen näiden parista, linkitäthän sen tämän postauksen kommentteihin!

Aihe tulee näkymään tässä kuussa blogissani. Kiitos inspiraatiosta meille kaikille lukijoille!

<3 Paulina

kuva: Paulina (juttu ei ole kaupallisessa yhteistyössä tehty)

Ladataan...
Manic Fat Mom

Olen lueskellut useampia mielipiteitä ja blogikirjoituksia siitä, kuinka kammottava pyhäinhäväistys ja surkea juhla halloween oikein on. Yhtälailla olen lukenut paljon iloisia postauksia siitä, kuinka ihania irtopäitä saa aikaan asettamalla carpacciot tarjolle veriseksi nupiksi. Bon appétit, ihanaa!

Jäin hieman pohtimaan uutta kantaani halloweeniin, sillä lähivuodet ahdistuksesta kärsineenä en tykkää enää mässäillä kauhulla ja väkivallalla. Elämässäni oli aika kun ahmin kaikki uusimmat kauhuleffat, suosikkisarjani oli Twin Peaks, luin kauhukirjallisuutta ja harrastin yhtä sun toista kauhuun liittyvää. Nykyään katson lähinnä hyvän mielen tositeevee-sarjoja ja yritän parhaani mukaan suojella pieniä lapsiani kaikelta maailman pahuudelta. Kierin vaaleanpunaisessa hattaramössössä. Missä menee raja, olenko ylisuojeleva kun en anna kohta kuusivuotiaani katsoa uutisia? Kasvatanko hänet pumpulissa?

Se vanha goottisieluinen mustatukkainen teinityttö taustastani ei anna minulle vapautta alkaa jeesustella Halloweenia pyhäinhäväistykseksi. Muistan ajan jolloin hartain toiveeni oli että Suomeenkin rantautuisi jenkkilän ilahduttavan räikeä kauhuiloittelu. Nyt se on osittain rantautunutkin.

Ei, en pysty tuomita sitä täysin. Alakouluikäisille sopii mielestäni hyvin merirosvot, dinosaurukset, mörököllit ja kummitukset puvuiksi. Miksi ei? Vappu ei mielestäni yksin oikein riitä. Vuosi on todella pitkä aika odottaa seuraavia naamiaisia. Naamiaiset kun ovat useimpien lasten mieleen.

Mutta.

Mielestäni ollaan menty kyllä mauttomuuden puolelle siinä että perusmarketeistakin saa muovisia irtoraajoja jotka ovat verisiä ja silvotun näköisiä. Ovatko nämä oikeasti tarpeen? Voisimmeko pitäytyä jotenkin hyvän maun rajoissa? Lapsuudessani ei yksinkertaisesti ollut vastaavaa rekvisiittaa, enkä osaa sanoa kuinka olisin ne kokenunut viisivuotiaana.

Se että hieman kummitellaan henkien yönä, on mielestäni todella kaukana siitä, että me turrutamme itseämme ruumiinpalasilla ja maskeerauksilla jotka näyttävät siltä että puoli naamaa olisi irronnut. Tiedän tästä jotakin, olen työskennellyt teatterissa ja siskoni ovat maskeeraajia. Kerran toinen siskoni tuli kotiin maskeeratun käden kanssa, joka oli revennyt, verillä, ja nimetön näytti katkenneelta. Minua rupesi pyörryttämään ja oksettamaan. Juu ei, se ei ollut hauskaa kymmenvuotiaana. Miten nykylapset netin ja pelejen maailman syövereistä reagoisi? Luultavasti ei mitenkään. Useimmat meistä ovat jo niin turtuneita kaikkeen zombieen ja silvottuun, ettemme enää vähästä hätkähdä. Miksi telkkarissakin pyörii päivittäin videomateriaalia leikkauksista? Onko se tarpeen? Mitä tavalliset pulliaiset tekee leikkaustekniikoiden tiedoilla? Mielestäni ne ovat mauttomia shokkiarvolla ratsastavia ohjelmia, ja silti huomaan katsovani niitä itsekin, vaikka käännänkin usein katseeni vastenmielisimmissä kohdissa.

Haluaisin palata aikaan, jolloin olimme naiivimpia, jolloin emme nähneet tällaista missään medioissa. Katujamme eivät vallanneet zombiekulkueet kerran vuodessa, eikä revityt raajat kuuluneet juhlasomistukseen.

Tämän kaiken sanottuani, ja toivon mukaan jonkun verenvuodatukseen turtuneeseen ajatuksia istuttaneena, puin poikani luurankopukuun tänä aamuna. Annan hänen pelotella porukkaa päiväkodissa, sillä siellä vietetään "Ei ketään loukkaavia- ei Halloween juhlia -pukeutukaa vapaasti-nyyttikestejä". Hiippailin itse nurkan takaa tuossa kammotavassa hupussa Hania ilahduttamaan eilen yöllä. Harvinaisen lapsellista touhua, mutta nauratti silti hieman. Laitamme usein pyhäinpäivänä yhden kurpitsalyhdyn pihalle ja ihastelemme sitä kun se on maaseudun pilkkopimeydessä ainut valo joka näkyy ulkona navetan mäessä. Leivon useimmiten kurpitsapiirakan ja teen joskus myös hassuja mukapelottavia leipomuksia. Mutta silvotut raajat sekä muun vastaavan -anteeksi vaan-, paskan, jätän kyllä kaupan hyllylle.

 

<3 Paulina

Ladataan...
Manic Fat Mom

Kun blogini yksivuotispäivä lähestyy, huomaan sen elävän jonkinasteista murrosikää. Se hakee suuntaa, etsii identiteettiään ja haluaa kapinoida.

Olen päivittänyt blogini esittelytekstin pariin otteeseen. Se, mitä luulin sen olevan, ei pitänytkään ihan paikkaansa. Käsityöläisenä kuvittelin bloggaavani ihkuista kutomisista, tauluista, tee-se-itse projekteista ja ruuanlaitosta pääosin. Sen sijaan olen sukeltanut syviinkin tunteisiin, irroittellut ehkä hieman hauskoillakin jutuilla ja sipaissut yhteiskunnan epäkohtia. 

Kellä ihmeellä nyt olisi aikaa kutoa täkkejä kun kaikki aika menee yritysten markkinoinnin, oman perheyrityksen räpellyksen, lasten touhujen, koiran ja miehen metsästysharrastuksen tukemisen, kodinhoidon, ja tietysti kirjoittamisen parissa? Ei minulla ainakaan. Jopa tämä J-poitsun (ennen vain "Poitsu") tekemä karvatupsu odottaa jo kolmatta iltaa että auttaisin sen viimeistelyssä. Hankalaa ja aikaavievää.

Nämä ovat selvästi ne kuuluisat ruuhkavuodet, käsite jota olen aina inhonnut mutta allekirjoitan sen nyt. Sitä tekee sen mitä on pakko, eikä niin paljon muuta. Kun on herännyt 15 kertaa yöllä hammashuutoon niin on kauhean vaikea innostua tuunaamaan pitsikauluksia mummon vanhoista tyynyliinoista. Aivan hiton sama onko kauluksia. Aivan sama onko paitaakaan. Kunhan hengissä selvitään jollakin nötköteillä ja munakokkeleilla.

Luulen että identiteetti muodostuu vain ajan kanssa. Turhan siloiteltu kiiltokuvabloggaaminen on varmaan jäämässä minulta täysin pois, oma ääneni ja persoonani saa ja kuuluu näkyä ja kuulua. Rohkeutta se on vaatinut ja pari julkista kömmähdystäkin kun kaikki eivät bloggaamisestani ole innostuneet. Onneksi minulla on bloggaajana lähipiirin tuki ja kannustus, sekä oma rohkeus ja itsevarmuus tässä iässä. En enää hetkahda ihan pienistä. 

Mutta sitten se kapinointi... Miten päädyin Lilyyn? Varmaan koska se oli tunnetuimpia sivustoja etenkin nuorille naisille aikoinaan kun aloin blogeja pläräillä. Se tuntui tutulta ja turvalliselta. Mutta mitä lisäarvoa se suo blogilleni? Ehdottomasti suurin liikennevirta tulee blogiini hakujen kautta, joten oletan että pärjäisin edes kohtalaisesti yksinkin. Olenko vain mukavuuttani muiden helmoissa, muiden sääntöjen alla? Mitä jos blogini olisi paljon parempi jossain muualla, vaikka toisessa portaalissa? Olisiko yhteistöiden tekniset toteutukset helpompia muualla, tai ulkoasu parempi? Onko muutto mahdoton, jaksaako vuoden materiaalit siirtää toiseen osoitteeseen, vai onko se sula mahdottomuus tässä kiireessä? Täsmennettäköön tässä kohtaa vielä että osoite tulee aina olemaan www.manicfatmom.com, oli alustani sitten mikä tahansa.

Keskusteluissa mielenkiintoni on herättänyt Nouw, raikkaana tuulahduksena. Mutta minulla ei ole siitä laajempaa tarvittavaa tietoa. Myös pelkkä oma blogi vaikka Wordpressillä tai Wixillä väsättynä voisi tulla kyseeseen. Loppupeleissä haluan olla siellä missä minulla on jotain hyötyä olla, oli se sitten vapaus, sopimusbloggaaminen tai muu syy. Haluan että blogillani on tilaa kasvaa vapaasti.

I'll keep you posted, minne matkani vie. Kaipaisin jonkinnäköistä porkkanaa ja buustia tilanteessa jossa koen hieman polkevani paikallaan. Vaikka blogini on viime kuukaudet ollutkin hiljaisempi kiireideni takia, ei sen hiljentyminen ole lainkaan suunnitelmissani, päinvastoin. 

Onko sinulla bloggaajana vastaavia ajatuksia? Onko sinulla ideoita jakaa? Kommentoi mielellään:)

<3 Paulina

 

 

Ladataan...
Manic Fat Mom

Olen asunut böndellä eli maalla nyt 2 vuotta, ja on kyllä myönnettävä että tämä lyö mennen tullen hienostoalue-suburbian mistä lähdin. Tässä havaintoni parin vuoden ajalta böndeltä:

  • Täällä jäteastiat eivät karkaa mihinkään. Niille ei ole pakko rakentaa söpöä pientä karsinaa, joka maksaa useamman satasen. Ne saavat vapaasti olla juuri siinä missä haluavat, ilkosillaan.
  • Täällä ei aina ole pakko lähteä hakemaan lapsiaan päiväkodista. Jos pihatie on paksun lumen peitossa, eikä auraajaa näy, niin voi soittaa tuttaville että hakekaas ne meiän muksut vähän kyläilemään. 
  • Böndellä voi mennä ulos alasti vesikannun kanssa peseytymään kun lattiakaivot tulvii. Jos lokakaivo on unohdettu tyhjätä ja kakkaröörit ovat tukkeessa, mikään ei estä juoksemasta pihamaalla ilkosillaan. Noh, tietysti maajusseja ja metsästäjiä pyörii meidän pihassa ja pelloilla harvasen päivä, mutta eivät onneksi viime kerralla sattuneet paikalle kun olin pesulla.
  • Täällä vierottuu liiasta somesta. Sähköt katkeavat aina ukkosen tullen - tai noh, useimmiten kun on semmoinen hiirenpierun vahvuinen tuulenvire.  Näin ei pääse muodostumaan turhaa riippuvuutta puhelimeen tai telkkariin. Kynttilöitä ja tulivehkeitä kannattaa varata nurkkiin.
  • Maalla ei nää nälkää. Kun raha ovat loppu voi talsia metsään. Aina on jotakin tarjolla. Sieniä, marjoja, kuusenkerkkiä, jäniksiä, supikoiria. Böndellä välitetään muutenkin useimmiten tutuistaan ja katsotaan toisten perään.
  • Täällä saa aina apua kun auto luiskahtaa jäärata-tieltä ojaan. Joku maalaisjussi tulee kyllä jeesimään traktorilla. Tosin tätä ei tapahtunut siellä suburbiassa kun ei ollut ojia ja osattiin hiekottaa teitä, mutta silti. 
  • Kyläläiset moikkaavat, tunnelma on tuttavallinen ja rento. Kaikille vilautetaan kättä yksityistiellä, koska onhan kymmenen kilsankin päässä asuva lähes naapuri. Tai sitten ne heristelevät nyrkkiään ja näyttävät sormimerkkejä ajotavoilleni? Täytyykin katsoa tarkempaan ensi kerralla mitä ne oikein viuhtovat. Nyt suutuin hieman, näytän seuraavalle vastaantulijalle sormimerkin ennenkuin se ehtii. Hiivatin kurppanat.
  • Kun kissa katoaa ei itketä puolta vuotta. Luultavasti ilves söi sen. Otetaan uusi kissa.
  • Kun tavarat jää roiveilleen pitkin pihaa, sillä ei ole mitään väliä, ei niitä kukaan ole näkemässä.
  • Säästät verhoissa. Kun et ole naapureidesi tiirailtavana kuin akvaariossa aina hämärän tullen, unohdat pian hankinnat rullaverhoista ja lopetat uuvuttavan verhojen nyhtämisen ikkunoiden eteen. Aikaa jää enemmän katsoa telkkaria. Siis mikäli ei ole sähkökatko. Silloin joudut nauttimaan perheesi seurasta.
  • Saat ilmaista viihdettä. Tappelevat hirvet, koiran luita varastavat ketut, ja koiran ruokakulhoon paskova supikoira tulevat tutuiksi omalla pihamaalla jos asut tarpeeksi syrjässä. Minä tunnen nämä kaverit ja pari muuta.
  • Voit ottaa rajatonta rusketusta. Siis voit, mutta saat ihosyövän. Mene varjoon, siellä tulee toki viileä. Pukeudu hyvä ihminen.
  • Voit kulkea kauheissa rääsyissä, rahaa ei mene enää lainkaan vaatteisiin. 
  • Voit laulaa, puhua omiasi tai vaikka piereskellä pihallasi. Vapautta parhaimmillaan.

Paljon unohtui. Bönde turruttanut pääni. Täytyy joskus postata toinen osa.

<3 Paulina

 

Ladataan...
Manic Fat Mom

Ihanaa! Vihdoin olen taas opiskelija! Minusta tulee vuoden päästä markkinointialan ammattilainen, mikäli hyvin käy. 

Olen lykännyt ja lykännyt polvivaivani takia Tipun päiväkodin aloitusta, mutta nyt se on  viimein saatu rullaamaan ja arki toimimaan. Lasteni päiväkodin aloitukset ovat olleet minulle henkisesti kovin raskaita paikkoja. Mutta nyt on aika muutokseen. Saan osan viikkoa tehdä keskittyneesti töitä ja koulua ilman sataatuhatta keskeytystä. Olen jo vuosia tehnyt niin ison osan päivästä töitä ja erinäisiä hommia yksin, että koen sen uuvuttavana olla pitkiä aikoja ihmisten parissa. Nautin suuresti kun voin taas olla Tipun kanssa kahden maanantaisin ja perjantaisin. En tarvitse enää toisen aikuisen apua jokaiselle päivän valveilla olo-tunnille kuten tässä lähikuukausia polvitoipilaana keppejen ja pyörätuolin kanssa.

Kun Poitsu aloitti päiväkodin vuosia sitten edellisessä elämässäni sain burn outin. Olin pingottanut niin paljon kolme vuotta Poitsun syntymän jälkeen, että pääni oli ollut "hieman" kovilla. Talousasiat kuormittivat, täydellinen koti (ocd-oireet joista en silloin tiennyt kärsiväni pisti kyllä stressaamaan sairaan paljon bakteerittomasta ympäristöstä ja muovittomuudesta), päivittäinen raivorääkki kuntoilu, kammottava naapurini joka ahdisti minua äänekkäällä seksielämällään kaksi vuotta ja sai minut muuttamaan, sekä erinäiset muut kohtuuttomat kuormittavuudet.

Kun sain ensimmäisen kerran omaa aikaa Poitsun aloittaessa kerhon käytin ajan kymmenen kilsan juoksulenkkeihin. Ehdin juuri suihkuun ja sitten jalat tönkköinä kerholle, ja siinä oli se minun oma aikani. Kerran istuin koneella Poitsun rääkyessä ja maksoin laskuja kun päässä sumeni. Koko vasen puoli vartalosta oli tunnoton. Olin varma että saan sydärin tai aivoverenvuodon kun silmätkin rupesivat oireilemaan. Aloin saamaan paniikkikohtauksia. Sillat ahdistivat, autossa olo ahdisti ja jopa neljännen kerroksen kämppänikin rupesi ahdistamaan. Oudot oireilukohtaukset seurasivat kerta toisensa jälkeen, ja olin yksissä ja toisissa tutkimuksissa. Holtertestissä sydämeni löi 4600 lisälyöntiä vuorokaudessa. Olo oli kamala, täysin uupunut. Olin mitä ilmeisimmin ajautunut ylikuntoon (sehän ei siis tarkoita että on sikahyvässä kunnossa, vaan noh... se on niin pitkä juttu etten sitä tähän aio lähteä avaamaan, ehkä joskus toiste).

Sitten tapasimme Hanin kanssa. Olin päässyt vaikeimmasta suosta ylös ja remontoin kaverin liiketilaa yksin pitkää päivää. Touhu oli taas hieman maanista, kun oli joutunut lepäillä pitkän tovin. Aloin varovasti toimimaan arjessa taas kun aistiyliherkkyydet helpotti. Kengänkopinat ja valo eivät enää olleet niin pahoja, joten suuntasin juoksulenkille. Juoksin 6.8km ja menin vanhempieni luokse. Join paljon vettä, koska oli kuuma aamupäivä. Ykskaks alkoi todella rankat migreeniaurat. Silmistä meni näkö kokonaan, oksentelin vaikka kuinka pitkään ja paljon. Sokkona soitin itselleni ambulanssin, koska olin varma että menetän pian tajuntani. Muistan että ensihoitaja kysyi minulta lanssissa kuka on maamme presidentti. Tuijotin häntä. Ei mitään hajua. Ei sitten ollut niin mitään hajua. Katsoin tyhmänä pari minsaa eteeni kunnes muistin, Sauli Niinistö! Sen jälkeen muistan pieniä pätkiä terveysasemasta, sen jälkeen sairaalasta, ja toisesta sairaalasta. Sitten pitkään pimeää. 

Veljeni istui vieressäni. Olin jossakin. Jostain syystä lepositeissä. Veli hymyili minulle samaan aikaan empaattisella ja ilkikurisella tavalla. Luin hänen ajatuksensa. Muija oli jo niin hullu että oli joutunut lepositeisiin. Hoitaja selitti tilanteen. Minulle oli annettu hevoskuorma eri lääkkeitä, joissa oli myös rauhoittavia. Opin sitten etteivät ne sovi minulle, kun ilmeisesti yritin purra hoitajaa käsivarresta. Jep, joitakin ne rauhoittaa, mutta joillekin ne saa aikaan vastakkaisen reaktion. Kiitos tästäkin traumaattisesta kokemuksesta siis. En enää ole huolinut esilääkitystä edes ennen leikkausta, varmuuden vuoksi.

Lääketokkurassa meni kaksi päivää joista en muista kun sumuisia pieniä hetkiä sieltä täältä. Vihdoinkin aloin normalisoitua Meilahden neurologisella osastolla, jossa sain puhelimeni käsiini. Hani oli ollut kauhean huolissaan. Viimeinen viestini hänelle kaksi päivää sitten oli että "nyt en oikeesti voi hyvin, soitan varmuudeks ambulanssin". 

Vietimme romanttiset kolmannet treffit sairaalassa, jonne paukahti vielä sukulaisianikin paikalle. Hani oli mieletön tuki ja apu, olen ikuisesti kiitollinen hänelle siitä että aikoina kun en tiennyt prakaanko kokonaan, hän oli jalat maassa se peruskallioni. 

Viikon visiitin ja lukuisten tutkimusten jälkeen selvisi että minulla on tulehtunut kasvohermo. Aivoverenkierrossa oli luultavasti ollut jotakin häikkää. Niskani on anatomisesti niin ahdasta mallia että minulla nyt vain on alttiutta migreenille. Minulla on borrelioosille tyypillisiä vasta-aineita, muttei borrelioosia. 

Miten tähän päädyin leppoisasta kuulumispostauksesta? No siksi että tämä kammottava tapahtumien sarja alkoi viimeksi kun vaihdoin maanisen tekemisen rauhoittumiseen, päästin ohjat hetkeksi. Voin vain mielenkiinnolla ja kauhulla odottaa mitä nyt on tapahtumassa, kun saan ekaa kertaa yli vuoteen joitain tunteja viikossa omaa aikaa. Onneksi riittää hieman tekemistä. Talo jossa on alati kauhea kaaos, kaikki tekemättömät kodin huoltotyöt, parin yrityksen hyväntekeväisyytenä hoidettu markkinointi, mehiläishommia, polven kuntoutus ja oman terveyden huolto, opiskelu, vanhempainyhdistyksen puheenjohtajuus, ja pari muutakin prokkista pitäisi vääntää. Ja ai niin - blogi. Jatkan blogia entistä avoimempana ja rohkeampana.

<3 Paulina

 

 

Ladataan...
Manic Fat Mom

"Me nukutaan eri huoneissa ajoittain. On pakko, että edes joskus saisi nukuttua"

"Miksi kaikkien tulisi kärvistellä huudossa tai yösyötöissä, kannattaa hyödyntää vieraspetiä ja nukkua vuoroa"

"Emme ole nukkuneet samassa makkarissa enää vuosiin"

Jaiks. Näiksi pariskunniksi me emme koskaan muuttuisi, minä ja Hani. Kun kaksi ja puoli vuotta sitten tapasimme, nukuimme kietoutuneena toisiimme, vaikka tuskaisen hikisenä kesähelteellä, niin liki oli oltava. Ero toisistamme työmatkojen takia oli kauheaa, itketti ja sattui. Kun olimme yhdessä, elämä hymyili taas.

Sitten syntyi yhteinen lapsemme Tipu päälle vuosi yhdessäolon jälkeen, emmekä vieläkään purkanut käytäntöä koskaan. Samaan petiin ryömittiin illan päätteeksi, oli sitten mikä. Kimpassa kärvisteltiin alkuaikojen yösyötöt ja lohduttomat huutosessiot. Minä kärvistelin kauheat tuutulaulut joita Hani soitti puhelimeltaan Tipulle (en voi sietää useampia melankolisia ja masentavia unilauluja), ja hän nukkui koiranunta tuhatsata tissisyöttöä ja minun hoitovuoroa. Aamulla herättiin koko perhe sen sijaan että jompi kumpi olisi saanut nukkua pois univelkaansa. Aamuheräämisiin sentään tuli jossain välissä muutos, kun univelka alkoi olemaan jo niin paha ettei muuten olisi kestetty.

Riidat sovittiin aina ennen pehkuihin menoa, onneksi niitä kyllä on meillä todella harvoin. Halattiin illalla, pussattiin aamulla. 

Nyt olemme nukkuneet eri sängyissä polvileikkauksestani saakka, yli pari kuukautta. Minä olen nukkunut poikien sänkysohvalla ja Hani milloin missäkin. Aluksi hän nukkui ylhäällä Poitsun seurana ja jossain vaiheessa hän muutti olkkarin lattialle auttamaan minua Tipun hoidossa. Eilen päätimme kokeilla muuttoa takaisin makkariin, koska jaksan kulkea jo suht hyvin rappusissa. 

Tipu huusi kun syötävä tunnin keskiyöllä. Hani lähti alakertaan hänen kanssaan. Minä hermostuin unenpöpperössä ja livahdin takaisin piianpedilleni. Jossain vaiheessa Poitsu herätti minut: "Äiti, pisu tuli sänkyyn". Örisin että heitä petivaatteet lattialle ja mene sohvalle nukkumaan. Yleensä kyllä nousen auttamaan näissä tilanteissa mutta olin puoltajuton. Tuntui että kului viisi minuuttia ihanan makeaa unta ja lapset hyppivät leikatun polveni päällä ja koira nuoli käsivarttani.

Jep, semmonen romanttinen yhteenpaluu sitten yhteisen avovuoteeseen*.

Päivä tuon jälkeen olikin sitten silkkaa paskaa. Kumpikin ympäriväsyneenä kiukutteli elämän haasteita, ja lapset vaativat kaiken mahdollisen huomion ja ohjelmaa tietenkin kuin on lauantai ja vapaapäivä. 

Kahdeksalta Hani antoi periksi ja ryömi makkariin Tipun seuraksi nukkumaan. Laitoimme pari nihkeää viestiä vielä ja tajusin ettei mikään vetänyt minua sinne suuntaan. Yliväsymys, päivän urputukset ja fiilis että halusin omaa aikaa sai aikaan kummallisen ajatuksen. Minä voisin istua koneella alakerrassa, katsoa minun hömppäohjelmia rauhassa ja ryömiä henkilökohtaiseen omaan punkkaani. Ilman yöherätyksiä. 

Voinko tehdä niin? Onko suhteemme leipiintynyt kamalan arkiseksi vai voinko perustella tämän sillä että olisin hyvin nukutun yön jälkeen tehokkaampi töissäni, iloisempi ja pitkäpinnaisempi äiti ja rakastavampi puoliso?

Tuleeko tästä joku pysyvä tahra historiaamme - päivä jolloin valitsin nukkua erossa puolisostani? Vai onko tämä vain itsestäänselvä eloonjäämiskeino ennenkuin saan pysyviä neurologisia vammoja vuosien valvomisesta?

<3 Paulina

*emme ole naimisissa, joten aviovuoteen sijasta meillä on avopuolisoina avovuode.

Pages