Elämä on (puoliks) p***eestä. Nyt menee vähän ohi aiheen, mutta joku on joskus sanonut, että palautteen annossa kannattaa aloittaa positiivisesta ja kertoa sitten vasta mitä kehitettävää mahdollisesti on. Mä annan nyt palautetta mun elämälle ja aloitan negatiivisesta. Tyypillisesti kun tällaisenä kaikkien miellyttäjänä pyrin tekemään elämässä kaiken aina oikein, rikkomatta rajoja, turvallisen varmasti, antamalla palautetta kuten oppikirjassa, sanomalla päivää, kiitos ja näkemiin, olemalla hiljaa kun vit***aa ja pahinta kaikesta, tekemällä niin kuin muut sanoo tai miten yleisesti odotetaan. Nyt teen toisin.

En ole tainnut missään vaiheessa kauheesti kertoa taustoistani sen enempää, pieni briiffaus siihen. Oon siis fysioterapeutti alunperin. Siihen koulutukseen päästyäni en meinannut edes sitä aloittaa, mutta aloitin kumminkin, koska äiti käski. Suoritin sen myös loppuun, koska oon kiltti, eikä mitään saisi jättää puolitiehen. No, pääsin ihmeen kaupalla hyvään urheilufysioterapiaan keskittyvään työpaikkaan 22-vuotiaana, jossa kiinnostuin alasta tosi paljon. Opin joka päivä ihan uskomattoman paljon uusia asioita ja koin työn mielettömän tärkeäksi, koska moni sai tosi vaikeisiinkin vaivoihin oikeasti apua. No sitten oli ne potilaat, jotka kipuili joka paikasta, selkeästi huono ergonomia töissä, liikuntaa oli harrastettu viimeksi ehkä koulun liikuntatunnilla (jos sielläkään) ja vaikka kuinka yritti motivoida ja olla vakuuttava niiden harjoitusohjelmien kanssa niin, ei. Ei ne kivut lähde jos ei itse tee mitään muutoksia, nostelee painavia esineitä selkä pyöreänä ja kierossa tai istuu 10h päivässä lintassa koneella, vaikka maksaisikin joka fysiokäynniltä aivan jäätävästi. Näistä ihmisistä mulle tuli sellainen olo, että motivoituneet ehkä paranee lähes itsekseen, mutta nää linttaistujat tarvitsisivat jotain liikunta-/terveyskimmoketta jo lapsesta asti.

Halusin ekaa kertaa elämässä (parin vuoden päästä tästä) ihan oikeasti omasta halusta tehdä jotain, tai oikeastaan tiesin mitä tehdä: ruveta liikunnan opettajaksi kouluun. Halusin olla se joka saisi niille nuorille ihmisaluille jonkinlaista motivaatiota huolehtia omasta terveydestään, liikkua ja vielä nauttia siitä. Muuten siitä ei tule yhtään mitään. En mäkään, vaikka urheilufanaatikko olenkin, jaksa kuminauhaa pumpata kuukausitolkulla jonkun raajan kuntouttamiseksi ilman minkäänlaista iloa. Liikkumisen tulee olla mukavaa ja siihen pitää olla myös sisäinen motivaatio, ei ärsyttävä ohjelma jääkaapin ovessa, joka saa vaan syömään lisää kaapista siihen ärsytykseen, joka syntyy kun sen näkee. No joo, mutta tän oivalluksen saaneena olin jo Jyväskylän yliopistossa opiskelemassa terveystieteiden opeksi ja hakemassa liikunnan aineopintoihin. Se, että pääsin sinne on ehkä mun elämäni parhaimmista asioista, koska sen jälkeen oon kokenut että elämällä on ehkä jokin muukin merkitys kuin oman edun ja jonkun epämääräisen onnellisuuden tavoittelu.

Tähän kaikkeen mulla meni siis melkein 10 vuotta. Sainhan muutaman tutkinnon tehtyä tai liikkaopen pätevyys ja terveystieteiden maisterin paperit tulee siis nyt toukokuussa.

Mitkä asiat nyt ei siis ihan mee niinkuin pitäs, niin kaikki työhön liittyvät asiat. Oon tehnyt, vois sanoa päivätyökseni, työhakemuksia eri paikkoihin. Joistain oon joutunut kieltäytymään kun ovat kysyneet jo kevääksi, vaikka oon hakenut vasta syksyksi paikkaa, mutta siis mistään syksyyn liittyvästä ei oo tullut edes haastattelukutsua. Voisin kysyä, että mihin ne kaikki menee? Kesäksikin haettiin fysioterapeuttia yhteen paikkaan, johon riitti siis se, että opiskelee fysioterapiaa. En saanut edes haastattelukutsua, vaikka mulla on siihen mennessä fysioterapiasta maisterin paperit ja pari vuotta työkokemusta. Ilmeisesti kaikki muut ovat olleet tohtoreita, lisensiaatteja tms. Tänään on tullut pakit kahdesti. Ei tunnu missään.

Kuva ennen eilistä lenkkiä. Fiilis epäilevän odottava.

Sitten niihin positiivisiin. Ja vielä asiaan. Nimittäin juoksu kulkee. Eilen suunnitellulla kympillä meni tasan 55min (tavoite 57min) ja kaiken kukkuraksi yksin. Olin niin huumassa, että nopeus pysyi kevyesti 5:30min/km vauhdissa. Se on kyllä aikaisemminkin pysynyt sillä tasolla hyvin kirittäjä -mieheni kanssa, mutta yksin meinaa mennä lähelle 6min/km. Unohdun usein ”haaveilemaan” enkä muista juosta kunnolla :). Nyt pystyi jo nautiskelemaankin tolla vauhdilla. Ja nautinto se olikin siinä säässä. Ekaa kertaa ihan tarvitsin arskoja. Ainoa inhottava asia oli se samainen rakko varpaassa, joka vaan ärtyy ja ärtyy. Ihan mielettömän kipeä. Pitää odottaa sunnuntaihin varmaan, ennen kuin menee juoksemaan sen seuraavan lenkin (18km). 

Näihin positiivisiin tunnelmiin on hyvä lopettaa. Oikein riemukasta ja onnistumisenkokemuksellista viikonloppua kaikille. TGIF!