Terveisiä Teneriffan joululomalta, tai pitäisikö sanoa harjoitusleiriltä. Uskalsin taas kirjoitella tänne piiiitkästä aikaa kun tuntuu, että alkaa paikat pikkuhiljaa taas olemaan juoksukunnossa. Syksyllä meni reiden revähdyksen jälkeen nilkka ja ulkosyrjän nivelsiteet venähti sen verran ikävästi, että juoksua piti jonkun verran himmata. Ja koska se meni pari kertaa vielä uudestaan niin sekin taas hidasti vauhtia hieman…

No se siitä valituksesta ja positiivisempiin uutisiin. Olemme olleet mieheni kanssa viikon Teneriffalla, vähän niinkuin häämatkalla. Valitsimme paikan facebookin trailrunning-ryhmän suositusten perusteella, missä olisi hyvä juosta polkuja ja mäkiä, jotta saisi vähän erilaista, kivaa ja retkeilynomaista harjoittelua aikaiseksi. Vähän epäröiden varattiin Tjareborgin äkkilähtö Puerto de la cruziin. Vähän naureskellen reissuun lähdettiin. Hymy hyytyi saman tien kun oltiin pakettituristibussissa muiden vanhusten kanssa ja katseltiin upeita vuoristomaisemia, jylhiä ja vihreitä vuoren seinämiä, kapeita ja mutkaisia teitä Teneriffan läpi ajellen.   Seuraavana päivän aamupalabuffetin jälkeen, masut pinkeinä, reput täynnä vettä ja eväitä, taukountsikat paketoituna juoksimme bussipysäkille kohti La Calderan vaellusreittejä. Perille pääsimme noin tunnin ylämäkeen huristelevab bussikyydin jälkeen. Tarkoituksena oli juosta/kävellä 12,9km reitti siellä 1000m korkeudessa. Jo etukäteen jännitimme miten siitä selvitään. Reitin alkuun oli muutama kilometri nousua ja harmiksemme huomasimme reitin olevan suljettu. Toinen retkeilijä käänsi meille englanniksi kyltissä olevan espanjalaisen varoitustekstin, johon joku retkeilijä oli käsin kirjoittanut, ettei sinne oikeasti kannata mennä, koska olivat yrittäneet. Rankkojen sateiden aiheuttamat kivivyöryt ovatkin ehkä turhan jännä kokemus pientä seikkailuakin etsivälle… Hölkkäilimme lähipolkuja takaisin lähtöpaikalle ja huomasimme, että sieltä lähtee merkattu noin 16km polku El Portilloon. Mieheni veikkasi, että se on varmaan jossain lähempänä meidän hotellia, joten pitäisi olla mukavaa alamäkeä juoksennella… Väärässä oli. Päivän reitin pituudeksi tuli noin 20 kilsaa ja nousua yhteensä 1500m, eli helvatasti! Hah! Reitin rämpimiseen menikin 4h 20min! Aivan uskomaton reitti tosin. Korkeusvaihteluiden takia luonto oli todella vaihtelevaa; sademetsämäisestä, havumetsään ja karuun pusikkomaiseen erämaahan. Ihan muutaman kilometrin välein sai ihmetellä miten luonto muuttui täysin. El Portilloon saapuessamme tulikin bussi melkein heti. Perille saapuessamme tajusimme, että tämä oli ainoa bussi joka tuli Portillosta Puerto de la Cruziin sinä päivänä. Hitokseenmoinen tuuri!Seuraavina päivinä kävimme juoksemassa eri paikoissa. Viimeisenä päivänä menimme el Portilloon reilun 2000m korkeuteen ja suunnitelmissa oli juosta edellisiin reitteihin verrattuna tasainen reitti yhteen suuntaan. Reitin pituus 16km. Olin edellisenä päivänä ostanut Decathlon-urheilukaupan halvimmat trail-juoksulenkkarit hintaan 19,99e :D!! Pakko niitä oli päästä testaamaan! Lähtöpaikalla tapasimme kolme vanhempaa suomalaista, joista yksi harrasti aktiivisesti suunnistusta. Hän kertoi joskus juosseensa reitin edestakaisin. Tunsimme itsemme siinä vaiheessa jo häviäjiksi… Reitti oli maastoltaan pehmeää hiekkaa, jossa oli paikoitellen nyrkin kokoisia kiviä sisältävää kivikkoa. Tie oli kuitenkin leveä, jossa pystyi juoksemaan rinnakkain. Viidentoista kilsan kohdalla juoksu tuntui niin hyvältä auringon sopivasti paistaessa, että päätimme mekin juosta reitin myös takaisin. Vähän jännitti, että jääkö erämäähan kaksi luurankoa muiden turistien tuleviksi nähtävyyskohteiksi, koska pisin yhtämittainen juoksulenkkini tähän asti on vain reilut 24km!!! Tämänkin olin juossut viime huhtikuun alussa aika tarkan juoksuohjelman noudattamisen seurauksena.. Nyt kun on ollut kaikkea välissä.. 30 kilsan kohdalla olin paikallisen ravintolan kohdalla. Suomalaispariskunta huusi meille ”hienoa, hyvä, mahtavaa! Järjetön suoritus” kun pääsimme perille. Kannustus tuntui uskomattoman hyvältä ja appelsiinimehu vielä paremmalta. Kuuden reissupäivän aikana kertyi kilsoja noin 80, jossa nousua yhteensä monta kilometriä. Missään en ole kokenut samanlaista ihmeellistä tunnetta. Olet kuin yksin erämaassa; yksinäistä ja niin käsittämättömän hiljaista. Kuulet vain lenkkareiden osuman hiekkaan ja repun hihnojen narinan… jos oman hengityksen läpi enää sitäkään. Ilman seuraa olisi kokemus ollut jopa pelottava. Uskoin korkealla ohuen ilman vaikuttavan enemmän jaksamiseen ja yleisvointiin. Tällä kertaa vaihtelevuus ja näköalat saivat kilometrit tuntumaan jopa lyhyemmiltä. Odotan jo suomen lenkkejä, että pääsee kokeilemaan onko vähähappinen ilma vaikuttanut yhtään hapenottokykyyn..  Eli tän jälkeen on taas semmoinen olo, että ehkä alemmilla korkeuksilla, asfaltilla loppukeväästä pienen treenin jälkeen voisi maratonin juokseminen olla ihan mahdollista. Vielä ei ole ajankohtaa tai paikkaa lyöty lukkoon. Suunnitelmia on myös trail-puolikkaille ja myöhemmin EHKÄ jopa kokonaiselle… Aivan upeaa tuo räpeltäminen noilla poluilla. Ja miten onnellinen olen mun miehestä, jonka kanssa saan tätä tehdä. Ilman häntä olisi viimeisenä päivänä 16km riittänyt hyvin ja monena muunakin päivänä…