Pitkä kirjoitustauko takana. Vähintään yhtä pitkä juoksutauko takana, mutta toivottavasti ei enää edessä. Laskin tässä, että melkein täysin juoksuton kausi on kestänyt kohta neljä kuukautta. En olisi ikinä uskonut, että reisilihaksen lievän revähdyksen paraneminen kestäisi näin kauan. Vielä kun elämä on oikeasti sen aikaa ollut aika passiivista… mitä nyt pyöräillyt töihin ja takaisin. Työmatka onkin valtavat 4 kilometriä.

Eilen oli siis hieman ironisesti vuoden päätapahtuma: äitini vuosittain järjestämä Leenan lenkki, jossa juostaan Turussa Kakskerran järven ympäri yhteensä noin 16km mäkinen reitti. Jotkut kävelee, toiset juoksee tai vaikka pyöräilee. Kaikilla tyyleillä olen sen suorittanut. Jalkaisin paras tulokseni on ollut alle 1h 30min, mutta tarkkaa aikaa en muista. 

Alunperin jo valmiiksi vihlovan reiteni takia en ajatellut lähteä koko leikkiin mukaan. Edellisellä viikolla olin pitkästä aikaa aloittanut ihan hyvällä menestyksellä kävelylenkkeilyn, joiden lomassa olen yrittänyt ottaa vähän juoksuaskeleita maltillisesti. Paras juoksukilsamäärä tähän mennessä oli ollut yhteensä 2km muutaman sadan metrin pätkissä. 

Leenan lenkin aamuna päätin kuitenkin, että lähden yrittämään matkaa kävellen. Päätin myös, etten lannistu, vaikka joutuisin keskeyttämään ja että en jatkaisi jos mitään tuntemuksia reidessä ilmenisi. Ensimmäisen sadan metrin aikana jo harmitti, että en voi juosta. Keli oli todella helteinen ja kummasti vetreytti lihaksia ja melkeen kutsui juoksemaan. Päätin kuitenkin himmata ja kävellä ekat 2km. Annoin tämän jalkeen itselleni luvan hölkätä 2km kohdalla korkeintaan kilsan. Jalat rullasivat mukavasti, vaikka takapuolessa tuntuivatkin juoksuttoman ajanjakson tuomat lisäpainot selvästi. Nopeus nousi kellon mukaan helposti alle 5.30min/km, joka lämmitti mieltä sen takia, että ehkä 4kk sitten tekemäni työ nopeuden kasvun suhteen ei sittenkään mennyt täysin hukkaan. Innosta huolimatta himmasin vauhdin reiluun 6min/km mutta mielestäni kuitenkin kulkemiseni ainakin näytti jonkun verran hölkältä. Kilsan jälkeen taas kävelin ja välillä juoksin ja kävelin jne. Lopulta maalissa aikaa oli matkan tekoon kulunut 2h1min ja Moves-appsin mukaan juoksua oli tullut matkan aikana lähes 7km. Paljon enemmän siis kuin ajattelin. 

Lenkin jälkeen, parin tunnin päästä, reidessä tuntui. Sama vihlonta alkoi ja ketutus kasvoi samaa vauhtia kuin kipukin. Isäni lupautui hieromaan kevyesti reittä. Hieman skeptisesti annoin hänen käsitellä sitä. Siellä kuulemma tuntui jonkin näköinen möhkäle, joka aika mukavasti suli käsittelyn aikana. Kipu väheni tuntuvasti käsittelystä ja pystyin jatkamaan tapahtumaa syömisen ja vieraiden kestittämisen lomassa aika hyvin.

Seuraavana aamuna reidessä ei tuntunut mitään. Uskomatonta! Odotin samaa kuin muutama viikko takaperin joogakokeilun seurauksena: tuskallista kävelyä seuraavana päivänä, lääkärikäyntiä ja magneettikuvaus. Mutta ei. Tosin pakaralihaksissa tuntui sitäkin enemmän, mutta mukavalla tavalla 🙂

Tämän lisäksi oon käynyt yhden palautumispäivän jälkeen kaksi kertaa lenkillä. Toinen reilu 7km ja toinen 9km. Molemmissa vuorottelin 1-2km välein juoksua ja kävelyä. Hyvältä tuntuivat molemmat kerrat.

Välillä jotain pieniä tuntemuksia on esiintynyt lenkeillä ja niiden jälkeen, mutta ohimenevästi. Neljän pitkän kuukauden jälkeen NYT on ekaa kertaa sellainen olo, että joskus vielä juoksen ja ehkä sen maratoninkin vielä. 

Varsinaiseen maratonharjoittelun alkuun voi vielä kestää, mutta nyt pitää ajatella, että jokainen kerralla juostu kivuton lisäkilsa on lähempänä 42 kilometriä. Tästä se lähtee, ja jos jotain positiivista, niin motivaatio ja arvostus juoksua kohtaan on noussut ehkä maksimiin omassa motivaatiokäyrässäni. Täytyy muistaa ne surulliset päivät kun olisi halunnut juosta, mutta ei ole voinut, kun tulevina iltoina makaa laiskana sohvalla eikä jaksaisi lähteä lenkille… Hmmm. Vai unohtaakohan sen saman tien kun keho on terve ja voisi tehdä mitä vaan?