Pätevyyden kokemuksesta vai liikunnan riemusta?

Terveisiä Vuokatista. Aivan mieletön reissu täydellisine auringonpaisteineen ja kiireisine mutta urheilullisine aikatauluineen takana. Tuntui, että tutustuin opiskelukavereihinkin tosi paljon paremmin. Ihania ihmisiä ryhmässä, etenkin mun huonetoverit, joiden kanssa juttu kulki välillä pitkälle yön myöhäisiin tunteihin.   Usein olen pohtinut ja pohdin edelleen miksi ihmiset kiinnostuvat eri aiheista. Mikä on se ”nakki” joka niistä syntyy. Nakki, eli se sisäinen motivaatio, joka auttaa jatkamaan tekemistä, vaikka kaikki muu tuntuisi turhalta ja tämäkin tekeminen lähinnä järjen vastaiselta. Voiko ulkoinen tekijä pilata sisäisen motivaation? Siinä tämän päivän kysymys. Helmen reissun loppufiilikset saatiin nimittäin pilattua ainakin hetkeksi täysin. Meillä on käytössä varmasti maailman huonoin arviointisysteemi liikuntalajikurssissa. Joka lajista raa’asti muutama paras (ei siis hyvä opettajana tai kehittyjänä vaan alunperin taitavampana) saa nk. lajiplussan, joiden määrästä lopullinen numero koostuu. Yhdestä plussasta saa arvosanan 2, kahdesta saa arvosanan 3, kolmesta saa 4 ja viidestä plussasta arvosanan 5. Jokaisella meistä on varmasti jonkinlainen käsitys omasta osaamisestaan. Se syntyy ehkä pätevyyden kokemuksesta onnistumisten kautta ja osaamisesta suhteessa ympärillä oleviin ihmisiin. No mulla sattui olemaan tällaisia kokemuksia laskettelusta ja maastohiihdosta, ainakin luisteluhiihdon osalta. Koin myös kuuluvani kärkiryhmään näissä lajeissa tässä ryhmässä. Plussapisteet jäivät kuitenkin saamatta kummassakin lajissa. Auts.     No… Pointtini tässä nyt kuitenkin on se, että plussat saaneet todellakin ansaitsivat plussansa, mutta se että kokemus omasta osaamisestaan romutetaan täysin ilman palautetta tai perusteluja sai aikaan aivan järisyttävän tunnereaktion. Koin olevani kyvytön, lahjaton, huono hiihtäjä oli sitten kyseessä ylä- tai alamäki. Hetken jo ajattelin, että tällaisen kyvyttömän luuserin on varmaan parempi pysyä poissa laduilta ja mäiltä ja antaa parempien hoidella ne hommat. (Näin ei tule tietenkään tapahtumaan, koska molemmat ovat mulle rakkaita lajeja ja koen olevani niissä oikeasti hyvä, vaikka hiihdon opet ovatkin eri mieltä.) Lähinnä aloin oman reaktioni kautta pohtimaan miten arviointi ja noinkin turha ja mitätön juttu voi pilata liikunnan aikana tapahtuvan riemun muistojen kautta jälkikäteen annetulla palautteella. Vähän psykologian alkeita lukiessani muistan jossain olleen puhetta siitä miten muistot ja niistä puhuminen tai sitten muiden kertomukset omista muistoista voivat muuttua keskustelun ja  kertomusten kautta aivan uudenlaisiksi. Näin taisi juuri käydä. Vähän aikaa sitten koko reissu tuntui aivan upealta. Plussapisteropinan jälkeen tuntui kuin koko reissu olisi ollutkin ajoittain jopa keskinkertainen ja että ilmatkin olisivat olleet melko pilviset muutamaa aurinkoista hetkeä lukuunottamatta. Jopa huippuopettajistakin tuntui löytyvän näin jälkikäteen monia epäkohtia ja loistokkaista kommenteistakin tuli jälkikäteen ajateltuna jopa halventavia.  Oma itseluottamukseni tässä tulee kyllä säilymään. Pienen keräilyn jälkeen uskon selviäväni, hehe :). Liikunnan tietynlaisena lähettiläänä (älkää nyt romuttako tätäkin) haluaisin ajatella, että olisi mahdollisuus saada kaikenlaiset ihmiset löytämään liikunnan riemu jossain omassa lajissaan tai osa-alueessaan. Tai ainakin säilymään. Yksi vahva teoria nimittäin on, että riemu syntyy juuri pätevyyden kokemuksesta lajia kohtaan. Ja toisaalta haittaako se mitään jos itse kokee olevansa paras vaikka ei oikeasti olisikaan? Onko se pakko romuttaa yksisuuntaisella arvioinnilla? Uskon nimittäin, että kyllä se ulkoinen tekijä vaan voi ainakin sen pätevyyden tunteen romuttaa ja sitä kautta myös ehkä sen motivaationkin. Ainakin siinä tapauksessa, että motivaatio syntyy juuri pätevyyden tunteesta. Juoksuun tätä sovellan siis seuraavanlaisesti.. Totuus on se, että jos kokisin olevani huono tai kehityskelvoton juoksija, en tekisi sitä. Olen monesti kuitenkin näillä sanoilla itseäni juoksijana kuvaillut, koska olen alittanut odotukset tai tavoitteet lenkillä (katso ystävälliseti edelliset tekstini). Ja oikeasti jopa pidän siitä tunteesta, että epäonnistun joskus… Okei, en sillä hetkellä, mutta jälkeenpäin KUN onnistuu, epäonnistuminenkin tuntuu hyvältä. JÄLKEENPÄIN! Tästä on hyvä jatkaa blogin oikeaan aiheeseen. Kaksi lenkkiä (8km ja 12km) ovat jääneet reissun takia välistä ja viikon pitkä lenkki (kevyt 22km ilman aikatavoitetta) edessä. Saa luvan mennä hyvin nimittäin tämä tyttö tarvitsee palavasti niitä pätevyyden kokemuksia ja pian.  Näillä se tulee olemaan hitusen helpompaa. (Oli paketoituna nättiin pakettiin ku tulin kotiin reissusta <3 )