Kuinka juosta puolimaraton viiden minuutin kilsoilla kahteen tuntiin eli HHM2017

…tähän ei (toivottavasti) moni pysty! 😀

 

DONE. Kuva (ja sormi): Milla

 

Helsinki Half Marathon oli jo aikaa sitten, mutta vaikka olen sittemmin siirtänyt tavoitteeni ”hitusen” lyhyemmille matkoille oli tämä reissu ehdottomasti sellainen että ansaitsee silti oman postauksensa. Ja mikäs tässä flunssassa maatessa kirjoitellessa…

Oli jo alkuun tiedossa, että tämän kesän HHM:llä ei haettaisi tulosta. Olin juossun Karhunkierroksen 80km ultran kaksi viikkoa aiemmin joten maisemareissu oli tiedossa yhdessä ystäväni Millan kanssa, jolla myös oli KK alla. Päätavoite oli näyttää hyvältä! ;) Ihaillut maisemat vaan osoittautuivat hieman erilaisiksi kuin mitä oli odotettu…

Kisapäivän aamuna, kesäkuun 10., paistoi aurinko ja keli tuntui positiivisen lämpimältä. Päädyin juoksuasun valinnassa shortseihin ja toppiin (kesä!<3) ja vedin aamupuurot naamariin. Verkkailin rauhassa kotoa Finlandia-talolle, jossa tapasin Millan. Olin ottanut onneksi ylimääräisen topin mukaan, lainasin sen Millalle sillä päivästä olisi tulossa lämmin. Ehdimme tuttuun tyyliin hermoilla, juosta nopeasti vessassa sekä säätää numerolappujen kanssa ennen tavaroiden vientiä narikkaan. Jännä, miten kisassa aina on säätöä vaikka olisi millä tavoitteella (tai sen puutteella) matkassa!

Tavaroiden viennin jälkeen siirryimme ulos, missä ehdimme vielä tehdä muutamat avaavat venytykset ja nurtsirullaukset, ottaa pre-race-kuvat sekä metsästää 1.45-jäniksiä heitä kuitenkaan löytämättä. No, whatever, suuntasimme lähtökarsinaan ajatuksena juosta noin vitosen vauhtia ja katsoa miten käy.

 

Almost go time

 

Lähdössä oli hyvä fiilis, keho tuntui yllättävän kevyeltä siihen nähden, että ultrasta oli vielä niin lyhyt aika. Fiilis kesti pari ensimmäistä kilometriä kunnes molempien kroppa ilmoitti, että tästä ei muuten sitten tule mukavaa juoksua. Pääsimme vielä kunnialla läpi ensimmäisestä juomapisteestä Kaivarin Kompassilla, mutta Skattalla ei enää auttanut – oli pakko pysähtyä bajamajaan. Vatsa _aivan_ sekaisin.

Ongelma oli molemminpuolinen meillä Millan kanssa, joten vuorotellen odottelimme toisiamme ja lähdimme jälleen juoksemaan. Juoksu sinänsä olisi kulkenut ihan ok, mutta kaikkihan sen tietää, ei siitä mitään tule jos nesteet eivät imeydy ja vatsa sanoo muutenkin sopimuksen irti. Jatkoimme (vielä) puoliksi naureskellen ja puoliksi irvistellen matkaa Merihaan läpi ja rantaa kohden. Ajalla ei olisi mitään väliä, kunhan näytetään hyvältä. Tavoitteesta piti pitää kiinni! Kilometrit kuluivat tasaista vitosen vauhtia, silloin kun ei ollut bajamajatauko… Kolmannella juomapisteellä saimme kulumaan varmaan lähemmäs viisi minuuttia kun molempien olo oli varsin kamala.

Jossain Sörkassa Karkki törmäsimme Karkkiin, jolla juoksu tuntui kuulemma tuskaiselta, mutta näytti kuitenkin hyvältä. Juoksimme yhdessä jonkun aikaa, kunnes totesimme Millan kanssa, että jälleen on pysähdyksen aika. Karkki väitti, että nähdään loppusuoralla kun tulemme kovaa vauhtia takaa mutta totuushan oli että maalissa vasta moikattiin – meidän aika meni johonkin aivan muuhun.

Surullisenkuuluisassa Pasilan mäessä oli viimeinen (kai) juomapiste ja siten myös meillä viimeinen pysähdyspaikka. Ehkä. Tätä ennen toinen meistä oli meinannut myös oksentaa, joten hommahan oli aivan kohdillaan. Ehdin jutella hyvän aikaa myös juomapisteen vapaaehtoisten kanssa – tuossa kohtaa ei todellakaan ollut mihinkään kiire. Pääsimme kuitenkin jatkamaan, ei tuossa vaiheessa viitsinyt enää keskeyttääkään. Saman matkan olisi joutunut taivaltamaan maaliin kumminkin, kotiavaimet ja muutkin tavarat olivat Finlandia-talolla. Juostessa kilsavauhti oli tuttu n. 5min/km, siitä ei luistettu oikeastaan missään kohtaa. Pari kertaa taidettiin tosin Pasilan junasuoralla pysähtyä pohtimaan elämän tarkoitusta, mutta kohti maalia edettiin siitä huolimatta, päätavoite mielessä. No pain no gain?

Lopulta pääsimme Töölönlahden hiekkatielle, eli loppusuoralle. Maalin ilmestyessä silmiin spurttasimme (!) vielä viimeiset parisataa metriä, jotta a. maalikuvat näyttäisivät hyviltä ;) ja b. ehtisimme vielä alle kahteen tuntiin. Maalissa olimme loikkatyylillä nettoajassa 1.59.45. Juostujen kilometrien keskivauhti taas oli siellä vitosen paikkeilla. :D Tästä on kyllä ihan jonkin verran sittemmin revitty huumoria… Jaa mihinkö kului se ylijäänyt 15min? Sen voinee jokainen päätellä tästä tekstistä. Kaikenlaista sitä tekee pinkin #sexyrunning-kisapaidan ja puisen lasinalusmitalin eteen! :D Kaikkea kanssa ja #neveragain.

 

MAALISSA kaikesta huolimatta! :’D Kuva: Karkki

#werunhelsinki

 

Juoksun jälkeen tottakai raportointi kavereiden kanssa, afterrace-kuvahommat sekä tavaroiden haku. Päivä oli lämmin, joten ”aamutreenin” jälkeen oli hyvä suunnata omalle terassille ottamaan aurinkoa. Biksukelit, vihdoinkin! Illalla kävimme vielä virallisissa afterruneissa testaamassa tapahtuman nimikko-oluen sekä Woolshedin burgerit, sekä tietenkin tapaamassa tuttuja. Juoksuntäyteinen päivä siis!

 

HHM:n viralliset afterrunit

Perinteinen maalipomppu. I did it! Kuva: Milla

 

Omalta kohdalta HHM2017 ei siis varsinaisesti ollut menestys. :D Tapahtuma oli huippu ja hyvin järjestetty kuten aina (tämä oli kolmas HHM:ni), mutta juoksijalla ei hommat kulkeneet ihan putkeen. No, ei se mitään. Ensi vuonna olen varmasti paikalla jos ei muuten niin kannustajana, mutta luulisin että puolikkaat on nyt meikäläisen kohdalta on hold. Pitäydyn radalla ainakin muutaman vuoden jotta tämä farssi ehtii joskus unohtua. ;) Suosittelen kuitenkin tapahtumaa lämpimästi kaikille! Ja kannatti muuten senkin takia käydä, että se pinkki kisapaita on ollut kovassa käytössä sen jälkeen. Ja tavoitehan oli näyttää hyvältä – mielestäni aika hyvin onnistuttiin siinäkin. :D Plussan puolelle siis jäätiin.

 

Onko muilla yhtä miellyttäviä kisakokemuksia? ;)