Viime viikon lauantaina juoksin lähemmäs 84km! Edellisessä postauksessa oltiin matkalla kohti Rukaa ja kevätseikkailua lumen keskellä, nyt kisasta on vähän reilu viikko. Rapsaa pukkaa! Tästä tulee pitkä, joten kannattaa ottaa hyvä asento tai lukea tiivistelmä: hyvin meni!

Päästiin Millan kanssa Rukalle pitkän matkustuksen jälkeen pe-iltana joskus seitsemän aikaan. Löydettiin majoitus (kiitos seurasta myös Minna ja Jussi) ja lähdettiin saman tien etsimään kisatoimistoa ja numerolappuja sekä tarkistuttamaan pakolliset tavarat. Samalla vein myös oman drop bagini, meillä 80km matkalaisilla oli mahdollisuus omaan huoltoon 27km varrella olevalla huoltopisteellä. Olin kerrankin ollut fiksu ja pakkasin drop bagin valmiiksi jo kotona, joten oli helppo vaan napata se mukaan ja viedä kisatoimistoon. Saa kyllä taputtaa itseään olalle tästä nerokkuudesta, säästi huomattavasti aikaa. 😉

Löydettiin numerolaput ja muut tarpeelliset tavarat, kaupasta ruokaa sekä hotellille palatessa myös huonekaverit. Oli kiva siinä hermoilla yhdessä ja pohtia seuraavan päivän koitoksia. Jopa koutsi oli laittanut harjoitusohjelmaan tsempit. 😀 Minna teki mulle jälleen Vaarojen tapaan kisaletit, iso kiitos siitä. Ruokaa nassuun, seuraavan päivän tavarat mahdollisimman valmiiksi esille ja käytiin vielä Millan kanssa juoksemassa lyhyt shakeout run. Oli aivan upea auringonlasku, mietittiin ”siellä jossain” taivaltavia #perusmatkan eli 160km juoksijoita. Heille kyllä sattui nyt keli kohdalleen, kaiken alun lumitilannestressin jälkeen. Hotellille päästyä oli aika laittaa kaikki akut lataukseen, myös itsensä eli suunnata suoraan nukkumaan, bussi lähtöpaikalle oli nimittäin meillä 80km juoksijoilla klo 5.45.

Shakeout run. Mitkä maisemat! <3 Kuva: Milla

Lauantaina heräsin joskus varttia vailla viisi (!!!) aamulla. Puin kamat päälle, rasvasin varpaat ja muut kriittiset potentiaaliset hiertymäpaikat bodyglidella ja järjestelin repun. Minna, joka myös juoksi kasikymppisen, oli laittanut puuroa mullekin ja sitä vedin hermostuksissani maapähkinävoilla ja banaanilla höystettynä. Jännitti. Aamulähdöt ei ole ihan mun suosikkeja, jo Puolan reissulla lähdön ollessa klo 7 meinasi vatsaongelmat koitua kisan kohtaloksi. Samaa pelkäsin nytkin, varsinkin kun koko edellisen päivän oli viettänyt bussissa lähes liikkumatta. Imodiumit reppuun.

Bussikuljetus vei meidät kasikymppisen juoksijat Hautajärvelle Lapin puolelle. Nauratti, siinä oli liikenteessä oikein hullujen kokous. Bussilla viedään jengi paikkaan X ja todetaan, että juoskaa takaisin, se on reilu 80km tuohon suuntaan. Kaikkea sitä. 😀 Perillä Hautajärvellä aika kului pitkälti vessajonossa joka oli pitkähkö. Napattiin muutamat before-kuvat ja fiilisteltiin pian alkavaa seikkailua. Lopulta lähtölaukaus kajahti klo 7!

2min to go time! Kuva: Minna

Aluksi juostiin hyvä matka jonossa pitkin polkuja. Jo alusta asti tuntui, että kuoritakki tulisi olemaan liikaa, aurinko paistoi ja liikkeellä pysyessä oli lämmin. Vessassakin olisi saanut lähdössä käydä toisenkin kerran. Ensimmäinen puskareissu tulisi pian. Muuten tuntui kuitenkin hyvältä, jalat veivät eteenpäin ja pitkospuilla oli hurjan kaunista. Etenin ehkä 50 minuuttia ennen kuin päätin ottaa takin pois. Hyppäsin pois paikaltani letkassa ja sain samalla otettua ensimmäisen geelin. Suunnitelmani oli ottaa energiaa alkuun aina 45min välein, joten tästä ensimmäisestä olin jo hieman myöhässä. En kuitenkaan ollut huolissani, seuraavasta palaisin alkuperäiseen suunnitelmaan. Vatsa hieman jännitti, tuntui jo epämääräistä murinaa. Oli aika napata geelin seuraksi ensimmäinen imodium.

Jossain kohtaa juostiin pois Lapista Sallasta ja palattiin Oulun lääniin. Kännykkä oli repussa kuoritakin taskussa, harmitti. Tuosta kyltistä olisin halunnut napata kuvan. Jalat olivat kumminkin kevyet ja juoksu maistui, en viitsinyt pysähtyä. Kuvia ehtisi ottaa vielä moneen kertaan. Etenin omaa vauhtiani, yksin. Se tuntui hyvältä, oli aikaa omille ajatuksille. Ipod oli mukana spibeltissä, mutten tarvinnut vielä musiikkia. Vatsa hieman jännitti, sen kesto oli hieman kysymysmerkki. Jossain parinkymmenen kilometrin kohdalla tuli kohdalle ensimmäinen supernainen, 160km taivaltaja. Tsemppasin eteenpäin, kyllä meni kylmät väreet kun mietin mikä pätkä hänellä oli jo takana. Vaikka matka tulisi jäämään kesken, oli hän siitä huolimatta voittaja.

Seurasin kellon kilometrejä ja aloin pikku hiljaa odotella ensimmäistä huoltoa, joka olisi Oulangan luontokeskuksella noin 27,5 km:n kohdalla. Olin jo aiemmin huomannut, että Karhunkierroksen reittimerkinnät ja oman kelloni kertoma matka eivät täsmää ollenkaan. Yllätys olikin positiivinen, kun saavuin huoltoon oman kelloni näyttäessä matkaksi vasta vajaa 25km. Olin laittanut gps:n kaikista hitaimmalle, joten se ilmeisesti myös laittoi mutkat todella suoriksi. Ei kannata turhia hötkyillä. 😀

Oulangassa sain drop bagini käsiin ja istahdin alas syömään. Päädyin siihen, että varusteita ei tällä matkalla vaihdeta, jo päällä olevat toimivat erittäin hyvin. Tein siis drop bagista vain geelitäydennyksen ja söin eväitä sekä nappasin varmuuden vuoksi toisen imodiumin. Huollossa tapasin myös tuttuja. Viereen istahti Vaaroilta tuttu Eira, jolta sain korvapuustin! Ai että, maistui muuten niiiiiin hyvältä, oli oikeastaan aika kova nälkä. Sain vieläpä toisen mukaan matkalle, kiitos tuhannesti Eira jos tätä luet. Se oli paras korvapuusti ikinä. Oli hauskaa törmätä myös Stiinaan! (: Vielä pikainen vessakäynti ja vähän sipsiä naamaan jotta tuli nautittua myös järjestäjän tarjoamia eväitä, ne sivuutin tässä huollossa jotenkin vahingossa kokonaan. Katselin kyllä haikeana kokispulloja ja kahvia (oli myös kauramaitoa!!), mutten jaksanut enää kaivaa mukia repusta. Oulangassa myös tarkistettiin kaikilla olevan avaruuslakana mukana. Hyvä juttu mielestäni!

Kohti toista etappia

Oulankajoen kuohut

Toinen osuus ennen seuraavaa Juuman huoltoa eli Basecampia tulisi olemaan kisan pisin, 32km. Todellisuudessa matkaa oli vielä enemmän pienen lisäkoukkauksen vuoksi. On muuten jännää, miten asioihin suhtautuu. Jos olet asennoitunut juoksemaan 30km, tuntuu 25km jo pitkältä matkalta. Kun tuolla taas oli asennoitunut matkan olevan yli 80km, tieto siitä, että toinen huolto oli 60km:n kohdalla sain aikaan lähinnä reaktion ”okei, näillä mennään”.

Alkupätkä Oulangan jälkeen oli upeaa, juostavaa polkua. Jalat tuntuivat hyviltä! Oulankajoki tulvi, kosken kuohu kuului ja sain juosta aivan henkeäsalpaavissa maisemissa. Otin pari videopätkää. Ensimmäiset pienet onnenkyyneleet, mä saan olla täällä! Ultrien paras tunne. Pitkällä matkalla tunteet menevät helposti vuoristorataa, mutta suuria ahdituksia ei tullut. Hankalampaakin maastoa oli, eteneminen oli välillä hidasta. Pidensin sauvat avuksi. Ohitin porukan, jossa joku kysyi saataisiinko maalista jälleen pomppukuva. Lupasin, että varmasti saadaan jos en DNF-altaaseen joudu. Keskeytys ei houkuttanut. Vatsakin oli parempi, luojan kiitos. Matkalla olevat puuceet sai kyllä hyödyntää. Otin energiaa tasaisin väliajoin, geelit menivät hyvin alas vaikka vatsa olisi kyllä kaivannut hieman enemmän täytettä. Onneksi mukana oli myös lakuja ja suolapähkinöitä sekä kirpeitä omenaremmejä. Niitä vetelin välillä enemmänkin.

Jossain kohtaa kompuroin aivan huolella, läpsin itseäni naamalle. Haloo hei! Ei varpaita tarvitse hajottaa vaan voi ennemmin nostella jalkoja vähän paremmin. Totesin, että kynsimenetyksiä varmasti tulisi, mutta se olisi odotettavissa. Oppisinpahan olemaan. Sen verran kipeiksi varpaat kuitenkin välillä yltyivät, että otin puolikkaan aspiriinin, enempää särkylääkettä en halunnut ottaa. Se auttoi. Maastosta tuli oikein kunnolla märkää. Se ei haitannut, mulla oli jalassa veden läpi päästävät polkukengät ja toisaalta vedenpitävät sukat. Varpaat olivat kuivat mutta kenkien kastuessa jalat viilenivät mukavasti. Jollain suopätkällä näin hieman veden alla olevan sillan tai vastaavan puusysteemin. Ajattelin koukata sen kautta, virhe. Lankut upposivat ja minä niiden mukana, housut kastuivat vasemmalla lähes polveen asti. Damn! Olin teipannut Sealskinzit kiinni sääriin, mutta pelkäsin niiden silti hörppäävän vettä ja silloin voisi tulla ongelmia, vedenpitävästä sukasta kun kosteus ei lähtisi. Ilmeisesti teloin myös hieman nilkkaani samalla mutta sitä en huomannut. Sukkakaan ei tainnut onneksi pahemmin nielaista vettä. Matka jatkui.

Ohitin Samin ja Sadun ja muitakin taivaltajia. Yritin tsempata kaikkia, jakaa omaa hyvää fiilistäni. Erityisen paljon tietysti yritin tsempata tuttuja perusmatkalaisia. Hattu päästä heidän suoritukselleen, kävi matkalla miten kävi. Ajattelin Karoa, joka myös oli pitkällä matkalla. Mietin, miten hänellä on sujunut ja joko maali pian häämöttää. Mietin myös Millaa ja muita tuttuja, joita en nähnyt. Koetin lähettää tsemppejä ajatuksen voimalla. Sain myös itse tsemppausta muilta juoksijoilta. Mielessä oli myös poikaystäväni Heikin laukkuuni piilottama kirjoittama kirje, josta olin ottanut varmuudeksi kuvan pahojen hetkien varalle. Onneksi muistelu riitti eikä niin pahaa hetkeä tullut.

Huomasin olevani hyvä alamäissä. Saatoin juosta pitkiäkin matkoja porukoiden perässä, mutta alamäessä menin aina ohi. Uskallan edetä vauhdilla ja rullaus alaspäin tuntui ihanalta! On kiva, että jossain pärjää. (:

Seurailin kilometrikylttejä nyt Karhunkierroksen varrella, kellon lukemiin ei ollut enää luottoa. Mikä ilo oli saapua puolimatkan krouviin! Siinä otettiin kuvat toisistamme kahden kundin kanssa, joiden perässä ja sitten ohi olin hetkeä aiemmin mennyt. 41km takana, 41 edessä! Olo oli hyvä. Tein pikaisen instapostauksen puolimatkassa, ei siinä niin kiire ollut. Olin ajatellut syöväni toisen Eiralta saadun korvapuustin, kun omassa kellossa tulee 50km täyteen. Kun matka täyttyi, en kuitenkaan viitsinyt pysähtyä kaivamaan puustia repusta vaan tyydyin kaivamaan Cliffbarin etutaskusta. Sekin ajoi asiansa!

Halfway there!

Toinen huolto oli Basecamp Juumassa. Ennen sinne saapumista oli hieman vaikeuksia, keho väsyi. Tankkasin energian lisäksi myös suolaa ja toki vettä. Aurinko lämmitti ja yhtäkkiä tajusin, että vesi loppuu. Ei kiva! Mulla on reppuna Camelbakin Circuit, joka on muuten hyvä mutta vesisäiliön tilavuus on vain 1,5l. Se oli pitkälle välietapille pieni. Matkaa ei kuitenkaan ollut enää hirveästi, muutama kilometri, joten uskoin pärjääväni huoltoon asti ongelmitta. Janohan siinä tuli. Kolmenkympin juoksijan ohittaessani kyselin, onko huoltoon vielä pitkä matka. Pieni väärinkäsitys, hän luuli oman lähtönsä olleen meidänkin huolto ja totesi sen menneen jo. Tulin ihan epätoivoiseksi vaikka tiesin kyllä, etten ole voinut mennä huollon ohi. Ajattelin, että koukkaan pian reitiltä täyttämään repun puhtaalla lumella tai jostain purosta. Onneksi tähän ei kuitenkaan tarvinnut ryhtyä. Huoltoteltta tuli näkyviin melkein heti tämän jälkeen.

Saapumassa Basecampiin! Kuva: ONEVISION.fi/Juha Saastamoinen

Basecampin huollossa oli mandariineja. MANDARIINEJA! Ai että! Vetelin niitä kirjaimellisesti kaksin käsin. Mikään ei ehkä ole maistunut niin hyvältä kuin nuo kylmät viipaleet. Täytin vesivarannot ja söin vihdoin sen korvapuustin. Nam. Oli nälkä, tankkasin lisää mandariininpaloja ja join mukillisen urheilujuomaa. Myös sipsit maistuivat. Suklaatakin (ja paljon muuta) olisi ollut tarjolla, mutta ne eivät tällä kertaa kiinnostaneet. Yli 60 kilometriä oli takana, reilu parikymmentä edessä. Puolikas enää, onpa paha. 😀

Lähdin eteenpäin ja yhtäkkiä vatsa kouraisi. Voi apua. Puskan kautta, meinasi tulla vaikea hetki kun pelkäsin, menisikö vatsa jälleen sekaisin. Ei onneksi mennyt. Nappasin kuitenkin varmuudeksi vielä yhden imodiumin ja jatkoin ajatuksissani matkaa tietä pitkin, kunnes joku huusi perään. Onneksi huusi! Meinasin nimittäin mennä reitistä ohi sen jatkuessa jälleen polulle metsään. Samat kundit, joiden kanssa olin ottanut kuvia puolimatkassa, kyselivät olenko tarkoituksella menossa vikasuuntaan. No en ollut, kiitos! Jäin siis juoksemaan A-P:n ja Jukan kanssa. Tuossa seurassa taittuikin koko loppumatka.

Oli virkistävää saada seuraa. Olin edennyt Basecampille yksin, mutta nyt tuli juteltua sitä sun tätä. Jukalla oli puhelimessa herätys puolen tunnin välein, joten geeli-ilmoituksetkin tulivat kuin tilauksesta. Energian saanti koneeseen säännöllisin väliajoin oli varmaa. Fiilisteltiin yhdessä mandariinien ihanuutta, niitä odotellessa sujui oikeastaan koko kolmas etappi, noin 17km, viimeiseen huoltoon. Jalat olivat väsyneet, mutta eivät liian. Jossain 65km jälkeen jopa tuli yllättäviä pätkiä: jalat tuntuivat yhtäkkiä aivan höyhenenkevyiltä ja pystyin juoksemaan kevyen tuntuisesti. Hämmentävää! Ylitimme 70km:n rajapyykin. Olin nyt juossut pidemmälle kuin koskaan ennen.

Luminen osuus alkoi reilut 15km ennen maalia. Tiesin jo, että maaliin päästään jos ei loukkaantumisia tule. Kahlasimme sohjossa, juoksimme juostavat pätkät. Kenkien kastuminen viilensi aina jalkoja mukavasti. Viimeinen huolto, Konttainen, olisi noin 7km ennen maalia. Ylitimme Konttaisen mandariininkuvat silmissä. Oikeassa lonkan koukistajassa tuntui hieman nousua kivutessa. Pääsimme huipulle ja myös alas. Laskussa ohitin tuttuja: tunneillani käyvät Emma ja Roberto olivat myös juoksemassa, viisikolmosella. Tsempattiin toisiamme, oli kiva nähdä! Oli myös hauskaa puhua vaihteeksi italiaa. Huoltoteltta tuli vihdoin näkyviin. Yli 76km takana, enää reilu seitsemän edessä!

Viimeisessä huollossa söin varmaan kolme mandariinia ja lisäksi tankkasin jälleen sipsejä. Oli hyvä saada suolaa koneeseen. Täytin juomasäiliön ja lähdimme aika nopeasti liikkeelle. Loppuhuipennuksena oli luvassa runsaasti nousumetrejä vaarojen ylitysten muodossa.

Heti alkuun kävi selväksi, että nyt eroteltaisiin hyvät akanoista. Ihan muutama ***kele siinä pääsi kun tunkattiin menemään. Maasto oli vaikeakulkuista ja eteneminen varsin hidasta. Lunta riitti mutta polulla saattoi kulkea, iso kiitos järjestäjille ja edellä juosseille raivaustöistä. Luulin yhdessä nousussa jo päässeeni Valtavaaran huipulle mutta vielä mitä, vielä piti tulla hyvän matkaa alas ja kiivetä jälleen reilusti ylöspäin. Pojat pitivät pienen vessatauon jossain kohtaa, mutta jatkoin itse eteenpäin, sillä totesin heidän saavuttavan mut kuitenkin ihan kohta – oikea lonkan koukistaja veti nimittäin aivan täysin tukkoon ja aktiivinen lonkan koukistus oli kivuliasta. Olin oikeassa.

Huipulla tuulee!

Olin juuri vihdoin ja viimein Valtavaaran huipulla voittajafiiliksissä kun tutut äänet kuuluivat takaa. Mahtavaa, peesi on täällä jälleen! Itse oli ajatellut ottaa parit kuvat huipulla, mutta kundit menivät vauhdilla eteenpäin, ei siinä auttanut muu kuin lähteä mukaan. Niin hyvän peesiavun olin jo aiemmin saanut. Lonkka kiusasi, mutta olin päättänyt, että nuo selät eivät häviä näkyvistä.

Laskeuduimme alas. Yhdellä meistä oli polviongelma, joten alasmeno oli haastavaa, mulla taas meinasi sakata ylös meneminen. Jäljellä oli kuitenkin enää se vihoviimeinen nousu. Vihdoin, Ruka 1km! Ei muuta kuin tossua toisen eteen. Loputtomalta tuntuvassa nousussa meinasi jo itku tulla, mutta sain todella paljon tsemppiä tytöltä, joka kertoi seuraavansa mua somessa. Kiitos sulle, jos tämän luet! Muutkin tsemppasivat ja minä heitä. Vihdoin tunkkasimme itsemme Rukan laelle! Tästä olisi enää alamäkeä.

Saavutin kundit. Keho tuntui jälleen alamäessä hyvältä, pystyin juoksemaan. Jatkoin maaliin yksin, juosten. Oli ihana rullata, liikutus otti valtaa. Mä tein sen! Rehellisyyden nimissä jälkikäteen on kyllä hieman harmittanut, etten jäänyt odottamaan sen jälkeen, kun olin koko loppumatkan taivaltanut poikien kanssa yhtä matkaa. Olisi se ollut reilua.

Vielä viime metrien kiihdytys. Maalissa! Mitali kaulaan, onnitteluhalaus järjestäjältä. Kello oli puoli kymmenen illalla, aikaa oli mennyt 14:34:16 (netto 14:33:46), matkaa kertyi noin 84km. Aivan mieletön liikutus, itkuhan siinä tuli. Koko kevään juoksu on ollut vaikeaa, välillä aivan järjetöntä pään hakkaamista seinään. Jotain on kuitenkin tehty oikein, koska tämä meni ja oli vielä oikeasti helppo juoksu. Odotin koko matkan että milloinkohan se ultra oikeasti alkaa, milloin tulevat kunnon vaikeudet. Mitään suurempaa ei kuitenkaan tullut. Joo, lonkan koukistajien kanssa oli ongelmia mutta tuolla matkalla on aika lailla selvää että jossain tuntuu. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut tunnetta, etten selviäisi tästä, seinä ei noussut vastaan. I did it.

Maalissa näin myös Einin, joka oli tullut maaliin vain 45sekuntia mua aiemmin. Lähelle meni! Onnitteluhalaukset ja onnenkyyneleitä taisi olla Vaarojen pettymyksen jälkeen puolin ja toisin. Jukka ja A-P tulivat matkaltaan, käytiin huoltoteltassa syömässä sipsejä ja banaanit yhdessä kisan kunniaksi. 😀 Kiitin kundeja kaikesta vetoavusta matkan varrella ja onnittelin suorituksesta. Skippasin fiksuna naisena (not) maalihuollon keiton, ei ollut nälkä. Mandariinejakin olisi kuulemma ollut mutta niitä en huomannut. Kävin myös luonnollisesti ottamassa perinteiset pomppukuvat. Niin pitkää matkaa ei kannata juostakaan etteikö pomppu sen jälkeen irtoa. 😉

I DID IT!

Onnellinen polkujuoksija maalissa.

Kun keho viileni, alkoi olla kylmä. Suuntasin hakemaan drop bagiani ja törmäsin samalla Karoon, joka oli tehnyt aivan käsittämättömän suorituksen ja selvisi perusmatkalta maaliin ajassa 30:04. Itku tuli uudelleen siinä halatessa ja onnitellessa. Tunteet oli pinnassa. Sain drop bagini ja lähtöön jättämäni toppatakin jonka kiskoin heti päälle. Oli aika palata kämpille.

Pääsin perille hampaat kalisten. Hotellilla odottivat jo Milla, joka oli vetänyt 53:n upeasti todella hienolla suorituksella alle yhdeksän tunnin sekä Jussi, jolla valitettavasti oli jäänyt lyhyt matka loukkaantumisen takia kesken. Kerroin selvinneeni ja aloin jälleen itkeä. En uskaltanut soittaa poikaystävälle tai äidille tunnekuohussani, ei siitä olisi saanut mitään selvää. Laitoin vaan viestiä ja päätin raportoida myöhemmin. Olin niin kokonaisvaltaisen liikutuksen vallassa, etten tajunnut edes siinä onnitella Millaa. Kuinka noloa! Suuntasin suihkuun kengät jalassa ja kokosin kuuman veden alla itseäni. Sä teit sen, nyt voi olla onnellinen. Kyllä sain taputtaa itseään olalle! Huomasin myös sukat riisuessa, että oho. Olin ilmeisesti kolauttanut vasemman nilkkani johonkin, siinä oli komea pallomustelma ulomman kehräsluun kohdalla. Hups! Nilkka ei kuitenkaan ollut kipeä. Tekevälle sattuu…

Pikku hittiä näemmä

Juteltiin suorituksista ja pian saapui myös kasikymppisellä ollut Minnakin paikalle upean juoksun tehneenä. Jussi poksautti shamppiksen auki ja skoolattiin toisillemme. Ekstrapisteet kyllä Jussille, joka jaksoi iloita meidän kanssa vaikka varmasti harmitti. Matkan keskeytyminen ei ole helppoa, tiedän omasta kokemuksesta. Muiden fiilistelyn kuuntelu voi olla raskasta siitä huolimatta, että on onnellinen heidän puolestaan.

Muistin, että hetkinen. Energiat ovat aivan nollissa, en syönyt maalissa oikein mitään. Tuli heikotus. Vedin vauhdilla avokadoleipää naamariin vaikkei meinannut maistua. Myös puuro valtavalla maapähkinävoisilmällä meni alas, energiaa oli saatava. Sitten helpotti. Mentiin vielä naisvoimin saunaan ja paljuun, joka oli tilattu kämpän partsille. Siinä sain puida kisaa ja fiilistellä upeita maisemia. Palju oli ihan mahtava juttu!

Lopulta, joskus pitkälti puolenyön jälkeen, oli aika suunnata nukkumaan, seuraavana päivänä suunta kohti kotia. Tulihan käytyä!

Ai että!

Jälkianalyysina, kuten jo aiemmin kirjoitin, tämä oli työvoitto ja hämmentävän helppo juoksu. Henkisesti todella tärkeä onnistuminen. Vauhti oli rauhallinen eikä suuria ongelmia tullut. Oon niin onnellinen, että kisa meni niin kuin meni. Juoksin uusilla kengillä (tuttu malli tosin) ja uusilla sukilla, kuten aina tietty ohjeistetaan. 😀 Ei rakkoja, muutama kynsimenetys tosiaan tulee. Nilkka oli aika nesteinen sunnuntaina, mutta nyt jo aivan normaali. Lonkka tuntuu ihan hyvältä. Palautuminen on ollut yllättävän nopeaa vaikka se toki onkin vielä kesken, kyllä tässä pari viikkoa menee. Jo tiistaina olin ensimmäisen kerran treeneissä, tosi kevyesti tottakai. Nopeat lihassolut on vielä aivan hukassa, täytynee kysellä järjestäjiltä, josko niitä on reitin varrella näkynyt. 😉 Alipainehoidossa olen käynyt pari kertaa kisan jälkeen, se on tehnyt hyvää. Töihin palasin torstaina.

Iso kiitos kaikille tutuille myötäelämisestä ja tsempeistä, kiitos kanssajuoksijoille, järjestäjille ja kannustajille. Joitain nimiä jäi varmasti mainitsematta, kiitos teillekin. Paljon onnea tietysti myös muille taivaltajille! On polkujuoksijat kyllä huippua porukkaa! Seuraavana ultrana sitten luvassa Vaarojen Maraton ja 86km. Sen jälkeen keskittynenkin vähän lyhyempiin matkoihin, aika näyttää, millaisiin. Tämä kokemus kuitenkin menee muistoihin mahtavana onnistumisena. Hyvä minä! YES I CAN!