Luin eilen erästä nuorille naisille suunnattua treenilehteä. Sen sisäsivuilla kysyttiin toimitukselta heidän lempi kalorinpolttolajejaan. Siis anteeksi mitä?

Ai että pistää kiukuttamaan tuollainen. Ulkonäköpaineita on monella aivan riittävästi eikä tuollainen varsinaisesti auta. En vaan yksinkertaisesti jaksa lukea näitä kalorit sitä ja kalorit tätä-juttuja. Voisiko ihan vaan liikkua liikunnan ilosta? Tai ennen kaikkea, voisivatko lehdet, joita moni nuori pitää inspiraationaan lopettaa kaloreiden/rasvanpolton korostamisen? Jonkinlaista vastuuta olisi hyvä tuntea. Toivoisin, että vuonna 2017 tämän tyyppinen kirjoittelu kuuluisi jo historiaan, mutta kun ei.

Bluestockingin Minja kirjoitti tammikuun alussa ihan loistavan postauksen lehtien hämmentävistä kansista. Samaa olen pohtinut itsekin. On todella outoa, että samaan aikaan kannessa mainostetaan hyvää suhtautumista omaan kehoon ja toisaalta kauhistellaan vaikkapa pähkinöiden kalorimääriä. Joskus törmää myös siihen, että juttu voi olla ihan järkevä, mutta siitäkin on revitty kanteen ”klikkiotsikko”, joka liittyy yhteen riviin ko. tekstissä. Itselleni tällaiset kannet kuitenkin toimivat lähinnä punaisena vaatteena. Ei ostopäätöstä.

Ylen Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan 84% suomalaisista naisista on tyytymättömiä painoonsa. Se on aivan järkyttävän paljon. Ja samalla en kuitenkaan ole älyttömän yllättynyt. Mitä voi muka odottaa? Aikana, jona tietoa on saatavissa valtavasti, hukutaan nyt eri ruoka- ja treeniuskontoihin, laihdutetaan ja koetaan morkkista epäonnistumisesta sekä koetaan hirveitä paineita siitä, että pitäisi näyttää joltain tietyltä. Ja sitten tuleekin jo uusi villitys edellisen tilalle. Kun tätä vielä rummutetaan mediassa, näyttäytyy se monelle aivan normaalina ja jopa tavoiteltavana.

On totta, että tämän hetken länsimaisessa elämäntavassa, jossa tarjolla on kaikkea, on isoja ongelmia. Noin puolet suomalaisista naisista ja kaksi kolmasosaa miehistä on ylipainoisia. Mutta kuten Patrik Borg Ylen jutussa toteaa: ”Moni voisi vähän tarkistaa elintapojaan ja sitten painokin siitä sulaa. Mutta ei asia laihduttamisella ratkea.” Arjen aktiivisuus ja normaali, kasvisvoittoinen ruokavalio sekä liikkuminen liikuntasuositusten mukaan kantaisivat jo pitkälle. Olisipa se niin helppoa viedä käytäntöön. Syyllistäminen ei ainakaan helpota!

Työssäni jumppaopena törmään usein siihen, että moni ajattelee, että vain mahdollisimman rankka jumppa on hyvä. Mitä korkeampi syke, sen parempi! Eihän se aivan niin mene. On toki kivaa ja hyväkin treenata välillä kovaa, mutta siinä kohtaa kun kalenteri on täynnä pelkkiä kovia treenejä, jopa useita peräkkäin, mennään jo pahasti metsään. Ei niistä enää saa myöskään mitään irti eikä keho palaudu. Liian vähäinen ja/tai yksipuolinen ravinto siihen päälle. Onkin hyvä pohtia itse, miksi aina valitsee vain ne kovat tunnit. Tuleeko energiaa niin, että keho jaksaa? Meidän liikunta-alalla työskentelevien taas kuuluisi muistuttaa järkevästä treenaamisesta sekä levon ja ravinnon merkityksestä.

Asiakkaana taas mulle on aivan totaalinen turn off kuulla jotain ”nyt sulatetaan joulumässäilyt vyötäröltä!” -tyyppistä selitystä kesken tunnin. Wtf. En voi sietää kuulla tunneilla tai treeneissäni mitään kalorikulutuksesta tai rasvan polttamisesta. Olen tullut treenaamaan, miksi ihmeessä vielä syyllistää siihen päälle?

Painon pudottamisessa sinällään ei ole mitään vikaa ja joskus se on myös terveydellisesti perusteltua. Tärkeämpää on miettiä motiiveja, jotka siihen ajavat ja jonkinasteista suunnitelmaa pudotuksen toteuttamiseen sekä siihen, mitä tavoitteen saavuttamisen jälkeen tapahtuu. Samoin liikkumisen kanssa. Miksi minä liikun, miten haluaisin liikkua ja mikä minua motivoi.

En myöskään väitä, etteikö ulkonäkö saisi olla yksi motiivi liikkumiselle. Tottakai saa. Iloitsen itsekin, kun treeni on mennyt perille ja kehitys näkyy. Kyse onkin siitä, onko se syy, miksi on ihan pakko vetää hampaat irvessä jotta näyttää siltä, miltä joku ulkopuolelta tuleva standardi näyttää.

Join eilen illalla ystäväni Millan kanssa teetä ja pohdimme yhdessä tätä aihetta. Mietin myös syytä siihen miksi se on mulle niin punainen vaate. Aihetta on myös tästä syystä todella vaikea pitää tiiviinä tai ylipäätään rajata/käsitellä selkeästi. Olen itsekin nuorena ollut aivan totaalisen pihalla ja tiedot ovat olleet lähinnä jostain naistenlehdestä luettujen must-do peppujumppa- ja tammikuudieetti-kesäkuntoon-kesän jälkeen-syyskilot pois-laihdu valmiiksi ennen joulumättöä-näin näytät hyvältä miesten silmissä-ohjeiden tasolla. Kunnioitus omaa kehoa kohtaan on ollut nollassa ja koin paineita siitä, miten pitäisi näyttää joltain tietyltä tai pudottaa vähän ja sitten vielä vähän lisää painoa. Kaikki tämä niin, etten koskaan ole ollut ylipainoinen. Kiusattu mua kylläkin on ja nimitelty sekalaisilla nimillä yläasteella. Vähemmästäkin menee pää sekaisin.

Onneksi tuosta on jo 10 vuotta aikaa. Täytän tänään 29 (jee!) ja nyt voin todeta olevani sinut itseni kanssa. Ei se hetkessä tai helpolla tullut enkä väitä, ettenkö koskaan kokisi ulkonäköpaineita. Nyt niihin kuitenkin osaa suhtautua järkevästi. Moni nuori ja vähän vanhempikin ei kuitenkaan vielä osaa. Miten ikinä voi löytää liikunnan ilon, jos ensimmäinen asia, mitä ajattelee on se, kuinka paljon kaloreita mikäkin polttaa?

Kuva täältä