Kiire. Tuota sanaa olen pyöritellyt mielessäni aivan liian paljon parin menneen viikon aikana.

Rentoutumassa ruokiksella toimistoassistenttini kanssa

Olen normaalisti varsin lungi tyyppi kun töistä puhutaan. Saatan helposti stressata montaakin asiaa, mutta töitä kokonaisvaltaisesti harvemmin. Mun on ollut vaikea samaistua kavereihini, jotka ovat valittaneet töiden aiheuttamaa stressiä ja olleet työkiireiden vuoksi henkisesti todella puhki. Olen aina osannut melko hyvin olla ottamatta turhaa (?) stressiä työasioista, niillä kun on tapana lopulta järjestyä suuntaan tai toiseen.

Parin viime viikon aikana on ollut toinen tilanne. Liian moni varmaan osaa samaistua siihen tunteeseen, kun on niin paljon asioita hoidettavana, ettei enää tiedä mistä aloittaa. Lopulta päätyy lähinnä arpomaan niin paljon, ettei saa kunnolla mitään aikaiseksi, tai ainakin unohtaa noin puolet siitä mitä piti tehdä. Yöunet jäävät liian lyhyiksi tai laaduttomiksi, kun illalla pyörittelee päässä päivän asioita ja sitä, mitä kaikkea vielä pitäisi tehdä. Ohjaukset kärsivät kun väsyttää ja ottaa päähän. Se harmittaa. Palautuminen on huonoa, sykkeet huitelevat missä sattuu. Unohtelen asioita, sekä tavaroita sinne tänne lojumaan että kalenteriin laitettuja. Kotona ei jaksa oikein jutella toisen kanssa, tarvitseeko kotitöitä edes mainita? On kurjaa löytää itsensä valittamassa vähän kaikesta. Taas harmittaa.

Kova kiire yhdistettynä isoon määrään liikuntaa sekä liian heikkoon uneen, pommi on valmis. Tik tak. Olen kerran aiemmin elämässäni, vaihdossa fyssarikoulusta, löytänyt itseni tilanteesta, jossa 40 tuntia harjoittelua (italiaksi) viikossa yhdistettynä iltaohjauksiin (myös italiaksi) johtivat lopulta siihen, että olin pari päivää niin kipeä, ettei ylös sängystä ollut mitään asiaa. Tämän ei tarvitse enää toistua. Ei kiitos stressipallolle!

Olen pohtinut, onko minulla oikeasti näin kiire, vai teenkö kiireen itse? Kallistun osin ensimmäiseen ja osin jälkimmäiseen. Mulla on taipumusta ottaa turhan paljon kivoja juttuja elämään ymmärtämättä, että kivoissakin asioissa liika on liikaa. Saatan jossain kohtaa lamaantua, kun totean, että en ehdi tehdä kaikkea kunnolla. Tämän sata lasissa-asenteen vähentämiseen olen pyrkinyt jo jonkin aikaa, vaihtelevalla menestyksellä. Toisaalta aika ajoin, kuten nyt, on myös projekteja, jotka pitää saada hoidettua kuntoon lyhyelläkin aikataululla. Silloin sykitään hetki sata lasissa ja toivottavasti opitaan seuraavaa kertaa ajatellen. Aina kiireen syntymiseen ei voi itse vaikuttaa.

En ole koko ajan stressaantunut. Kiireen tunne tulee ja menee, mutta se yhtä kaikki on läsnä paljon enemmän kuin mihin olen tottunut. Jotkut päivät ovat ihan tavallisia, toisina taas tuntuu, että ei vaan jaksa/ehdi/kykene. Eilen oli tällainen päivä. Legendaarista fyssarikouluopettajaani lainaten: RaMaVit – ramasee, masentaa, vituttaa. 😀

Maanantaiaamun aloittanut rauhallinen kahvihetki ja tuttu tyyppi lehdessä (:

Nyt mennään kuitenkin valoa päin! Työkiire hellittää pian ja sen jälkeen on aika vetää henkeä ja rauhoittaa tahtia. Kärsin ajoittain uniongelmista, jotka räjähtävät käsiin kun olen stressaantunut. Unen puute onkin selkeästi se ratkaiseva tekijä, joka aiheuttaa mulle isoimman osan ongelmista, ehkä osin tuon stressin oravanpyöränkin. Lepoa on nyt saatava, jotta keho ja mieli jaksavat taas. Onneksi siihen voi itse vaikuttaa. Marraskuun alusta siirryn osin toisiin tehtäviin, jolloin ohjaukset vähenevät lähes puoleen. Nukkuminen on laitettava taas kuntoon. Koko kuva selkenee. Lepo, ylimenokausi ja peruskuntokuuri, tervetuloa!

Onko muilla kokemuksia? Miten kiire vaikuttaa suhun? Miten rentoudut kun elämä on hektistä?

Itsehän menen nyt nukkumaan ja huomenna…en tee mitään. (:

-K

Kuukausittainen baletti- tai oopperakäynti äidin kanssa – yksi parhaista tavoista rentoutua!