Vaarojen Maraton 2016 juostiin viime viikonloppuna ja nyt on aika käydä hieman läpi omaa kisaa, sen aiheuttamia tunteita sekä viikonloppua yleensä. Rapsasta tulee pitkä, joten lyhyenä tiivistyksenä: ei mennyt nappiin, lähdin liian hitaasti liikkeelle ja myöhästyin cut offista muutaman minuutin. Jouduin jättämään leikin kesken vaikka oli hyvävoimainen ja olisin vielä jaksanut. Harmittaa aivan uskomattoman paljon, edelleen.

Jossain Kolin kansallispuistossa. Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Vaan sitten itse rapsaan: taustana kisalle oli rakastuminen polkujuoksuun ja viime vuoden Puolan 70km polkukisan onnistunut suoritus. Vaarojen Maratonin ilmoittautumisen auettua keväällä laitoin arvan sisään 87km matkalle ja pääsin mukaan. Samalle matkalle ilmoittautui myös ystäväni Milla.

Kesällä ja alkusyksystä treenit sujuivat hyvin ja pääsin fyysisesti raskaasta työstäni huolimatta juoksemaan jopa yhden onnistuneen 68km pitkän (tosin tasaisella) sekä tekemään useamman tunkkausreissun Nuuksion poluilla. Kaikki vaikutti lupaavalta, vaikka tiedossa oli, että matka tulisi olemaan pidempi kuin koskaan ennen.

Vajaa kaksi viikkoa ennen kisaa tuli kuitenkin takapakkia: oikea jalkapohja alkoi oikutella ja kipeytyi. Diagnosoin itselleni plantaarifaskiitin. Mikä ajoitus! Onneksi oma taustani auttaa ja tiesin, miten voin tilannetta helpottaa. Olin myös järjestänyt itselleni kevyen viikon ennen reissuun lähtöä, jotta keho saisi aikaa palautua ennen juoksua. Poikaystävä, joka myös on fyssari, käsitteli jalan joka ilta ennen juoksua. Arvoin lähtöä viimeiseen asti, mutta lopulta päätin lähteä viivalle, jalka kun ei enää lähtöä edeltävänä päivänä oireillut.

Koli Calling!

Siispä matkaan! Olimme varanneet juoksuporukalla mökin Kolilta. Lähdimme kohti kohdetta perjantaiaamuna, pääsimme Millan kanssa Samin kyydillä. Juttua riitti, eikä matka tuntunut ollenkaan niin pitkältä kuin se todellisuudessa oli. Toki mukana oli useampia pysähdyksiä (ei kannata istua tuntikausia putkeen kisaa edeltävänä päivänä, runsas nestetankkauskin vaikutti asiaan) sekä sushibuffa Lappeenrannassa, nam. Perillä mökillä olimme iltakuudelta. Aikaa jäi käydä kaupassa, katsoa osa Vain Elämää-jaksosta, tavata muut mökkikaverit, pakata varusteita sekä tietenkin käydä ilmoittautumassa kisapaikalla. Samalla kannustimme 131km sarjalaiset pitkälle matkalleen. On ne vaan aivan jäätävän kovia tyyppejä!

Illalla sekoilua riitti varsinkin meidän 87km taivaltajien kesken kun oli pakattava reput, valmisteltava eväät sekä drop bagit huoltoa varten. Ihana Minna teki kisaletit, kiitos. Jännitys alkoi olla kovaa! Pääsimme nukkumaan joskus puolen yön aikaan (okei, vähän jälkeen).

Eväsretki?

Hetki ennen lähtöä

Tärähtänyt lähtöpaniikki, #teammirkkukunttu

Lauantaiaamuna herätys oli kello viisi. Aamupuurot naamaan, pukeminen ja yleiset sekoilut, jonka jälkeen lähdimme kohti hotellia josta lähtö tapahtui. 87km sarjan ja 43km retkisarjan lähtö oli kello seitsemän. Olimme lähtöalueella valmiina n. 10minuuttia ennen, ehdimme ottaa jännityksessä vielä muutaman viime hetken kuvan jonka jälkeen oli aika ryhmittyä porteille. Lopulta kello tuli seitsemän ja kylmässä aamussa jännittäneet juoksijat pääsivät liikkeelle!

Lähdössä Samin selkä katosi jonnekin joukon alkupuolelle ja me jäimme Millan kanssa keskivaiheille. Ensimmäisen kilometrit kuljettiin varsin hitaasti letkassa. Aloitus oli todella rauhallinen ja pääsimme samalla ihailemaan upeaa auringonnousua. Pientä stressiä pukkasi kun toinen sukkani meinasi jatkuvasti valua pois jalasta, mutta onneksi tilanne helpottui myöhemmin ja sukat pysyivät jalassa. Jatkoimme Millan kanssa höpötellen rauhallista tahtia. Aloitin kisan tarkoituksella hitaasti, jotta en väsyisi ennen aikojani. Valitettavasti tämä tuli kostautumaan myöhemmin.

Ensimmäinen vesipiste oli 17km kohdalla Kiviniemen matkailutilalla. Kiitos iloisille ja kannustaville huoltajille! Totesin juomarakossani olevan vielä hyvin vettä ja päätin olla täyttämättä sitä. Pari vesilasia sai riittää. Energiaa olin ottanut tasaisesti ja olo oli hyvä. Iloksemme Kiviniemessä oli myös vessamahdollisuus ja tyylikkäästi vedinkin ensimmäiset pannut suoraan vessan oven eteen sieltä pois tullessani. 😀 Kenkä luisti märällä puulankulla, onneksi tulin alas takamus edellä ja suurimman kolauksen sai varmaan itsetunto. Muutaman ruman sanan jälkeen kyllä nauratti. Aina mulle sattuu ja tapahtuu. 😀

Kiviniemestä jatkoimme edelleen Millan kanssa yksissä tuumin kohti Ryläyksen peloteltua nousua. Jalat tuntuivat hyviltä mutta lyhyellä tieosuudella Milla kysyi, onko jalka kipeä. Juoksin tasaisella alustalla hieman epätasaisen näköisesti. Totesin, että kantapää on kyllä hieman arka, mutta ei häiritsevästi. Poluilla juokseminen oli helpompaa kuin kovalla, kun olin koko ajan selkeästi enemmän päkiällä.

Ryläys oli kisan ensimmäinen iso nousu ja siitä olimme kuulleet paljon etukäteen. On pakko sanoa, että odotin pahempaa, mikä on siis positiivista. Sauvoille oli silti käyttöä. Ryläyksellä myös maratonin kärki juoksi ohitsemme, kun pysähdyimme ottamaan muutaman kuvan upeista maisemista. Upeaa oli myös nähdä juoksijoiden kevyt askel haastavassa maastossa, wau! Jossain vähän ennen huippua reitin muuttuessa selvästi teknisemmäksi totesimme, että vauhtimme eivät käy ihan yksiin. Siitä eteenpäin jatkoin matkaa yksin eteenpäin hieman nopeammin.

Tytöt tunkkaa jossain upeissa maisemissa

Kisan toinen kaatuminen tapahtui Ryläyksen huipulla. Inov luisti liukkaalla kalliolla sivuttain ja löin polveni kipeästi kiveen. Pelkäsin kisan olevan siinä (kiitos kanssajuoksijalle voinnin kysymisestä) mutta onneksi selvisin pelkällä täräyksellä ja mustelmalla. Laskussa uskaltauduin juoksemaan alamäkeen ja huomasin, että minäkin pystyn kohtalaisen hyvin juoksemaan kivikkoisesta juurakosta huolimatta. Kannustin tasaiseen tahtiin ohi vuoristokauriin lailla loikkivia maratoonareita ja totesin, että oman askeleen kepeyden kanssa on kuitenkin vielä runsaasti tekemistä tuollaisessa maastossa.

Pakollinen joogapose Ryläyksen upeissa maisemissa

Ryläykseltä alas päästyäni huomasin, että aikaa oli kulunut turhan paljon. Cut off toiselle kierrokselle oli seitsemän ja puoli tuntia. Oli pakko kiristää tahtia, jotta ehtisin siihen sillä olin käyttänyt alussa turhan paljon aikaa vaikka reitti oli siellä paljon helpompi. Aloin jännittää, ehdinkö enää toiselle kierrokselle.

Toinen juomapiste oli 30 km tuolla puolen. Siellä täytin juomarakon ja jatkoin nopeasti matkaa. Matkalla ohitin kolme muuta 87km taivaltajaa, jotka sanoivat reitin olevan edellisvuotta haastavampi. Reittimuutosta ennen he olivat juosseet aikarajaan kirkkaasti, mutta nyt siihen ei luultavasti ehdittäisi. Mieli alkoi painua maahan, mutta päätin silti yrittää. Askel tuntui edelleen hyvältä ja välillä tuli selkiäkin vastaan.

Reitin lopun nousut olivat Ryläystä jyrkempiä. Aika juoksi tasaiseen tahtiin karkuun ja minä epätoivoisena sen perässä. Voi olla, että vain kuvittelen, mutta mielestäni alamäet olivat mutaisempia ja kivikkoisempia kuin ylämäet joka teki juoksusta entistä hitaampaa. Mieli oli maassa kun olin aika varma, etten ehtisi aikarajaan ja siten toiselle kierrokselle.

Viimeisessä nousussa sain kiinni porukan, jonka kanssa taivalsin yhtä matkaa kohti Kolia ja lopun reittiuudistusta. Oli mukavaa jutella muiden juoksijoiden kanssa! Puunrungon yli kiivetessä repäisin sen saman polven poikkisahattuun oksaan ja housuihin tuli repeämä. En ehtinyt katsella, tuliko damagea sen enempää, jälkikäteen huomasin, että polvessa on turvonnut mustelma ja verinaarmu. Ei siis onneksi edelleenkään mitään sen pahempaa.

Uuteen nousuun. Viimeisen nousun tunkkausta.

Reitin loppu oli oikeastaan hieman turhauttava, ainakin aikarajan kanssa taistelevalle: kiipesimme hotellille josta kuulutukset jo kertoivat juoksijoiden saapuvan maaliin, mutta pääsimmekin vielä reilun neljän kilometrin kierrokselle alas rantaan ja sieltä takaisin ylös maaliin. Kilometrejä oli tässä vaiheessa takana reilut 40. Viimeinen lasku oli erittäin jyrkkä, mutta juostava alamäki. Rallattelin sen alas niin lujaa, kuin uskalsin. Alhaalla satamassa olin n. ajassa 7:10. Kilometrejä oli kuitenkin vielä jäljellä kaksi ja puoli, jyrkän ylämäen muodossa. Kyyneleet tulivat silmiin ja oli vaikea hengittää, kun tajusin, että varovaisista toiveistani huolimatta en enää ehtisi aikarajaan.

43km, reitin ilmoitettu pituus, tuli kellossa täyteen Suunnon mukaan ajassa 7:12. Maaliin oli kuitenkin matkaa vielä kaksi kilometriä lisää. Olin turhautunut ja itketti. Tähänkö tämä nyt kaatuu? Kannustajien avulla jaksoin silti tunkata mäen ylös. Maalissa olin ajassa 7:34:14. Itketti, harmitti, suututti, suretti ja myös v*tutti. Järjestäjä sanoi, etten ehtinyt aikarajaan. Olo oli lamaantunut. Miten tässä näin kävi?

Maalissa näin myös sinne aiemmin tulleen Samin, joka oli juuri lähdössä toiselle kierrokselle. Kerroin, etten ehtinyt. Paha mieli oli molemminpuolista. Lainasin sauvani Samin mukana lähteneelle Eiralle, ainakin ne pääsivät tunkkaamaan vielä toisen kierroksen. Eini tuli maaliin hetken päästä ja yhdessä söimme huollon keiton ja surimme matkan jäämistä kesken. Milla tuli paikalle myöhemmin ja jatkoimme yhdessä saunaan lämmittelemään ja juttelemaan. Myös muu mökkiporukka ilmestyi paikalle omalta 43km matkaltaan. Me jäimme Millan kanssa hotellille syömään ja Samia odottelemaan, muut menivät hetkeksi mökille relaamaan.

Saunassa sekä illalla muiden kanssa jutellessa sai hyvää vertaistukea ja mieli oli vähemmän musta. Istuimme pukkarissa pitkään jauhamassa fiiliksiä ja muuta, kiitos ja anteeksi levottomia juttuja sivusta kuuntelemaan joutuneille. Nälän kasvaesssa liian suureksi vedimme mekot päälle ja korkkarit jalkaan (on muuten paras mahdollinen kenkä plantaarifaskiitin kanssa, oikeasti :D). Söimme isot annokset hotellin tarjoamaa salaattia ja joimme ansaitut lasit punaviiniä. Mökkijengi ilmestyi paikalle myöhemmin ja seurasimme screeniltä Samin ja kumppaneiden taivallusta kohti maalia. Seurasimme palkinnonjaot (RESPECT noille mielettömille juoksijoille) sekä viimeisen ennen aikarajaa ehtineen juoksijan maaliintulon. Kaikki olivat ulkona kannustamassa, on muuten varmaan upea fiilis tuo vastaanotto!

Lopulta Sami ja muut tulivat viimeiseen nousuun hieman aikarajan ylittymisen jälkeen. Lähdimme korkkareissamme kellojen kanssa pimeään mäkeen heitä vastaan. Sieltä porukka saapui, aivan upean ja superraskaan työn tehneinä. Fiilis oli hieno ja olin/olen todella onnellinen tyyppien puolesta. Rehellisesti on silti myönnettävä, että tuntui hieman pahalta, kun olisin itse niin kovasti halunnut olla tuossa joukossa mukana.

Lopulta pääsimme Samin autossa koko konkkaronkka takaisin mökille. Siellä vielä lasi skumppaa ja kisafiilisten jakoa sekä yleistä sekoilua, kunnes oli aika siirtyä nukkumaan.

Saako nyt mennä nukkumaan? Suunnon mielestä päivän askeltavoite oli täynnä, omasta mielestä puolet jäi saamatta.

Nukuin kuin tukki ja heräsin aurinkoiseen sunnuntaiaamuun, ulkona oli upea sää. Söimme aamupalaa ja siivosimme yhdessä sekä laitoimme kamat kasaan. En ollut kisan jälkeen halunnut edes perinteistä maalipomppukuvaa, kun en kerran päässyt maaliin. Siispä otimme sen vielä ennen lähtöä, ei ainakaan jäisi kaivelemaan.

Kotimatkalle lähdettiin puolen päivän maissa. Voi helposti sanoa, että nuo automatkat Millan ja Samin kanssa olivat reissun parasta antia. Kävimme kahden kahdeksan tunnin matkan aikana todella syvällisiä keskusteluita, ruodimme elämää, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä asioita sekä tietysti ihan vaan sekoilimme ja nauroimme tyhmille jutuille. Pohdimme myös revanssikisaa. Lienee selvää, että ainakin omalla kohdallani tuo ”ei enää ikinä tänne” on jo vaihtunut siihen, että ensi vuonna uusiksi ja silloin muuten mennään tuo 87km kokonaan. Tällä hetkellä kello on 17:16 ja klo 18:00 aukeaa Karhunkierroksen 80km kisan ilmoittautuminen. Sitä odotellessa. (Edit. klo 22, en saanut paikkaa vaikka rahat meni, tästä sekoilusta lisää toiste.)

Tällaiset kokemukset yhdistävät. Meidän #teammirkkukunttu varmasti reissaa yhdessä jatkossakin, kasassa on porukka jolla klikkaa hyvin yhteen. Milla ja Sami ymmärsivät myös mun tuntemuksia ja surua kisan kesken jäämisestä. Samoin myös Eini heti kisan jälkeen sekä Minna ja Katja. Haluan myös kiittää Matleenaa eilisen kävelyn sanoista. Kiitos Heikki, kun kestät näitä mun juoksusekoiluja, ne ei tule loppumaan. 😉 Ootte ihania, myös ne, jotka ehkä vahingossa jäävät mainitsematta. <3

Pakollinen pomppukuva, kuten aina.

Näin jälkikäteen harmittaa edelleen, vaikka tietenkin vähemmän. Kisoja toki tulee uusia, mutta tämä suru on surtava loppuun. Risoo todella paljon, kun keskeytys jäi niin pienestä kiinni. Toki palautuminen on nyt paljon nopeampaa ja varmasti jalkani kannalta tämä oli varsin hyvä asia. Eniten ehkä harmittaa se, etten saanut tehdä päätöstä mahdollisesta keskeytyksestä itse. Aikaraja jäi liian lähelle, olisin voinut fiksummalla alulla alittaa sen helposti. Nyt jouduin jättämään leikin kesken hyvävoimaisena. Jossittelu on tietysti turhaa. Reitti oli hieno ja todella vaativa, enkä kaipaa siihen muutosta, kaipaisin ememminkin omaa parempaa suoritusta sekä tarkempaa alkutietoa reitin todellisesta pituudesta.

Kaiken kaikkiaan, Vaarojen Maraton oli hieno kokemus, mutta sen antoisin osuus oli matkaseura ja pitkien automatkojen keskustelut. Kiitos vielä jokaiselle seurasta, ystäville ja perheelle tuesta sekä onnittelut kaikille juoksijoille upeista suorituksista Kolin todella teknisillä poluilla. Tää ei jää tähän, revanssi huudettu ja ensi vuonna uudestaan!

Lähtötunnelmissa. Koli, we’ll meet again!