Iloista joulun jälkeistä aikaa!
Juoksureissu San Sebastianiin loppui jo reilu kuukausi sitten mutta jostain syystä saan itseni kirjoittamaan aiheesta vasta nyt. No, parempi myöhään kuin ei silloinkaan!
Kymppi maalissa ja enkka taskussa! Kuva: Milla
Olin reissussa siis Runner’s High’n järjestämällä juoksumatkalla Pohjois-Espanjan San Sebastianiin. Ohjelma paikan päällä oli suunniteltua, mutta lennot hankimme useamman kaverin kanssa samalle ajalle perjantaista maanantaihin.
Perjantaiaamuna siis tavattiin ryhmä rämän kanssa Helsinki-Vantaalla joskus kuudelta. Onneksi syötiin nohevina naisina aamupalaa kentällä, sillä reissun alku ei mennyt ns. ihan putkeen: Lufthansan koneessa oli joku tietokonevika, jonka seurauksena pääsimme viettämään kolme ekstratuntia koneessa pohtien josko kohta päästäisiin liikkeelle. Ei siinä mitään, ei tietokonevikaisella koneella toki voi lentää mutta henkilökunnan toiminta tilanteessa olisi kyllä voinyt olla aika paljon parempaa. Ei mitään informaatiota mistään. No, lopulta pääsimme liikkeelle mutta missasimme tietysti jatkolennon. Kiva! Meidän olisi pitänyt olla perillä Bilbaossa klo 12 päivällä. Tuohon aikaan olimme juuri päässeet Frankfurtiin…
Neuvokkaina naisina ja miehinä siirrettiin kuitenkin iltapäivän shakeout run tyylikkäästi lentokentälle. Loppujen lopuksi muisto ketuilleen menneestä menomatkasta on ihan hauska, mutta saapuessamme San Sebastianiin lopulta lähes seitsemän tuntia suunniteltua myöhemmin ei lomapäivän meno täysin ohi kauheasti lohduttanut, varsinkaan kun olimme kaikki aivan todella väsyneitä. Onneksi meidät sentään saatiin samalle lennolle Bilbaoon josta otimme yhdessä bussin. Jälkikäteen saatu myöhästymiskorvaus kyllä jeesasi.
Ryhmä rämä vihdoin Frankfurtissa ja heti juoksukamat päälle! Vasemmalta minä, Milla, Suvi, Sampo, Laura, Saara ja Sanna. Kuva: Anna
First class. #eliittinaiset. Kuva: Sampo
Shakeout run. Kuva: Sampo
Turvasta läpi ja ruokaa naamaan ennen toista lentoa. Kuva: Laura
VIHDOIN PERILLÄ. VIHDOIN RUOKAA!
Asuin reissun ajan Millan kanssa hotellihuoneessa, jossa meillä oli paitsi parisänky myös yhteinen peitto. 😀 Tämä aiheutti hieman jännitystä peitonvalloittajien nukkumisjärjestelyissä, mutta selvisimme kuitenkin. Sain pe-la yönä vihdoin nukuttua ihan hyvät yöunet, mikä kyllä pelasti lauantaipäivän.
Aamu alkoi shakeout runilla ja vitsi miten upea kaupunki San Sebastian on! Siis niin kaunista. Hieman harmitti paitsi se, että yksi päivä oli missattu, myös se ettei itse tajuttu olla paikan päällä vähän pidempään. Juoksin reissuporukan kanssa kevyttä alkuun ja jäin siitä tekemään vielä vähän koordeja ja oman vk-pätkäni erikseen. Jalat tuntui hämmentävän hyviltä matkustuksista ja väsymyksestä huolimatta. Fiilis seuraavan päivän kymppiä ajatellen oli varovaisen positiivinen.
Shakeoutilta lähdettiin pikasuihkun kautta expoon hakemaan numerolappuja ja sieltä sitten eliittinaisten kanssa vielä kaupungille syömään ja shoppailemaan. Joukon maratoonaritkin jaksoivat hämmästyttävän hyvin ennen seuraavan päivän koitoksia. Olin itse unohtanut perinteiseen tapaan afterrunien paidan kotiin joten sellainen piti hankkia. Tai no, päädyin hankkimaan mekon ja kengät. 😀 Kävi se niinkin! Illalla oli luvassa vielä team meeting ja kisapäivän suunnitelmien kertaus jonka jälkeen teippasin varotoimenpiteenä oikkuilevan jalkani. Sitten olikin aika painua nukkumaan.
Goooood morning San Sebastian!
Venytauko ja mitkä maisemat!! Kuva: Milla
…venyjen lisäksi tietysti kiintiösekoilut. Kuva: Milla
Valo teki niin hyvää.
Ei se matka tapa vaan se seura <3
Kaffet väliin että jaksoi shoppailla uuden mekon ja kengät aftereille.
Valoa kansalle! <3 Kävi mahtava tuuri sään suhteen.
Kisapäivän aamuna heräsin todella umpisurkeiden yöunien jälkeen Aki Nummelan keittämälle (!) aamupuurolle klo 6. 😀 Puurolla ja maapähkinävoilla (kiitos Järviselle!) saatiin väsynyt, hermostunut ja ärtyisä täti vähän hereille ja sen jälkeen ei auttanut muu kuin laittaa sormia ristiin ja toivoa, että kaatosade lakkaisi ennen kisaa. Ja loppuihan se! Kävelimme porukalla kisapaikalle ja sade muuttui tihkuksi ja loppui sitten kokonaan. Paniikkivessakäynnit (vielä enemmän panikointia siitä miten vatsa kestäisi kympin raaston), liian lyhyet verkat ja Millan kanssa onnenpotkut lähtöviivalla. Kello tuli 8.45, kymppi matkaan! …tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin #katrinpäivänkymppi. Kisa osui sopivasti nimipäivälle. 😉
Kymppi oli matkana mulle ihan täysi mysteeri. Olin juossut sen edeltävän kerran reilua vuotta aiemmin pitkän sairastelun jälkeen ja oli aika kamalaa. Nytkään en koko syksynä ollut tehnyt oikeastaan yhtä ainutta treeniä tätä ajatellen ja miksikäs olisinkaan – omat tavoitteet ovat ihan muualla. Tiesin kyllä olevani jonkinlaisessa kunnossa mutta oli ihan arvoitus miten syksyllä ärtyilleet jalat kestäisi iskutusta, vatsa samoin.
Lähdin matkaan rennosti ja olin tarkka, etten aloita liian kovaa ja hyydy jossain kohtaa. Juoksu tuntui hyvältä ja yllättävän helpolta eivätkä jalat tuntuneet ikäviltä. Matkaa oli kuitenkin vielä reilusti jäljellä. Juoksin shortseissa ja pitkähihaisessa, mikä oli aivan riittävä varustus – hetkittäin mietin että t-paitakin olisi riittänyt. Kisaan oli luvattu kovaa tuulta, joka ei kuitenkaan toteutunut ollenkaan niin pahana kuin pelkäsin. Aurinkokin pilkotteli välillä, loppua kohden siinä määrin etten joissain kohdissa nähnyt mitään. 😀
Peesailin kahta espanjalaista kundia ensimmäiset reilun kolme km jonka jälkeen kiristin hieman tahtia ja menin ohi. Loppuajan juoksinkin yksin. Reitti oli varsin tasainen ja nopea ja maisemat kauniita. Tuntui edelleen rennolta, vaikka ei juoksu enää toki ihan kevyttä ollut. Vähän ennen vikaa tonnia joku vastaantuleva maratoonari (heidän lähtönsä oli vartin kymppiä myöhemmin) heitti mua vesipullolla. Hmm. Muuten ei sattunut kommelluksia lukuunottamatta loppusuoran käännöstä radalle, jossa meinasin liukastua. Viimeiselle kilometrille tein tosiaan vielä reilun vauhdin noston ja viimeisellä kahdella sadalla metrillä, joka juostiin radalla maaliin, sain muistaakseni kiinni neljä selkää. Alun rennon menon vastineeksi loppusuora olikin sitten hirveetä raastoa. Tosin näin olen ymmärtänyt tän matkan olevan muutenkin…
Maalissa olin ajassa 43.43. Tulin juosseeksi vahingossa kympin enkan. (: Ja vielä kohtalaisen helposti!
DONE! Kymppi hoidossa! Kuva: Milla
Toinen veti huikean comebackin pitkän telakan jäljiltä! Respect Milla!
Otettiin vielä mua odotelleen Millan kanssa kuvat maalissa ja löydettiin maalialueelta myös muut kympin juoksijat: voittaja Aki, kolmonen Matt ja koutsi Tuomo. Palattiin porukalla hotellille ja siirryttiin nopean vaatteiden vaihdon kautta kannustamaan maratoonareita (ja vähän puolikkaan juoksijoitakin mitä nyt ehdittiin). Matkalla syödyt churrot maistui taivaallisilta. Maratoonareita kannustaessa menikin hyvän aikaa jonka jälkeen pitkä kuuma suihku oli ehkä parasta hetkeen. Suihkua seurannut skumpan korkkaaminen tulikin sitten hyvänä kakkosena.
Eikä kunnon juoksureissu olisi mitään ilman kunnon afterruneja! Suunnattiin syömään ja ko. klo 15.30 alkaneella lounaalla viihdyttiinkin sitten koko 25hlö jengillä neljä tuntia! Tän jälkeen olisi ohjelmassa ollut välikuolema, mutta se olikin peruttu ja afterit jatkui. Päästiin niiltä vielä baariinkin jonka tanssilattialla viihdyttiin pilkkuun asti. Olin kyllä jossain kohtaa lähdössä jo nukkumaankin, mutta sitten kävelyseuran hämmästykseksi jo takki päällä lähdössä ollutta Djerfiä ei yhtäkkiä kuulunutkaan. Hetkeä myöhemmin löydyin tanssilattialta bailaamasta takki ja laukku lentäneenä nurkkaan. Tuli hyvä biisi, minkäs teet. 😀
Afterit käyntiin!
Dinnerillä oli muutakin kuin jälkkäri, mutta tää on sieltä ainoa kuva. 😀
Aki sai vahingossa(?) naisten palkinnon voitostaan. #katrinpäivänkymppi indeed. Kuvan ottajasta ei mitään tietoa. 😀
Maanantaiaamu oli kisahommien ja ennen kaikkea niitä seuranneen viinimaratonin jälkeen lievästi sanottuna väsynyt. Päästiin kuitenkin lentokentälle ja lentojen myöhästelyistä (vaihteeksi) huolimatta myös lopulta kotiin. Hoin ehkä noin 1000 kertaa että ”olihan reissu” – ja niin se kyllä oli. #rhgoesbasquecountry oli ehdottomasti menestys, lentosekoiluista huolimatta. Ensi vuonna uudelleen!
Ja vielä suurkiitos paitsi järjestäjille myös parhaalle jengille. Ei se matka tapa vaan se seura! <3 Niin siistejä tyyppejä kyllä osunut tän harrastuksen myötä mun elämään. Parasta!
Seurakaan ei tappanut. Kotona! Jatkoon. <3
