RANDOM FIILIKSIÄ ANTiSTA JA RIHANNASTA

Nyt kun Rihannan ja Draken hinkkailukuvat (they are sooo doing it) täyttävät koko somen, on vihdoin ehkä aika puhua vähän ANTista. Melkein samaan syssyyn tippui myös Kanyen The Life Of Pablo, joten olen vapaa-ajallani kuunnellut vuorotellen kumpaakin.

Molemmat on hyviä, mutta nyt siis puheenvuoro ANTille.

https://www.youtube.com/embed/SQWqksdE4gw” frameborder=”0″ height=”315″ width=”560″>

Albumi on herättänyt paljon keskustelua, koska siitä on hankalaa löytää suoraa hittikamaa ja se on kokonaisuudessaan luonteeltaan ”kokeilevampi”. Joidenkin mielestä myös tekotaiteellinen ja tylsä. Mutta mitä minä HC-Rihannafiilistelijä tästä tuumin?

Kyllä, se ei todellakaan ole niin hittikamaa kuin jotkut aikaisemmat albumit.

Mutta eihän Rihannan viimeisimmät levyt enää edes ole olleet kovin radio- ja hittimatskua? Mietitään esimerkiksi edellistä Unapologeticia. Siellä oli ehkä kaksi oikeasti superisoa hittiä, Diamonds ja Stay. What Now ehkä vähän. Jos käskisin jotakin tyyppiä nimeämään lennosta Rihannan viisi isointa hittiä, ehkä juuri Diamonds olisi ainut, joka siihen viisikkoon ”tuoreemmasta” tuotannosta pääsisi. Only girl, We Found Love, S&M, Rudeboy, Umbrella, SOS, Don’t Stop The Music.. Siinähän niitä tanssittavia superhittejä jo Rihannan menneisyydestä muutama olikin.

Kun kuuntelen ANTia ja Unapologeticia peräkkäin, en huomaa mitään ääretömmän silmiinpistävää suunnanmuutosta. Mielestäni jo Unapologetic enteili tätä ANTin ”epähittimäisyyttä”. Lisäksi sekä ANTilla ja Unapologeticilla on vähintään yksi reggae-henkinen biisi (No Love Allowed, Consideration), yksi iso voimaballadi (Stay, Diamonds, Kiss It Better), yksi biisi, jossa fiittailee jokin ajankohtainen miesräppäri (Work, Loveee Song) ja yksi jollain tavalla vähän ”radikaali” biisi (James Joint, Nobody’s Business). Yhtäläisyyksiä löytyisi enemmänkin, mutta tässä muutamia mitä nyt ekana tulee mieleen. Kummallekkin albumille yhteistä on myös, että niissä kuuluu Rihannalle ominaiset rohkeat lyriikat, joissa puhutaan paljon seksistä, rakkaudesta, sen tuomista iloista ja suruista sekä oman itsensä määrittelystä. Elämästä.

Toki Rihannan musassa on lähes aina puhuttu asioista suoraan ja ronskisti, mutta koen vuosien aikana sen puolen kuitenkin vahvistuneen entisestään.

ANTi on albumi, jota tekee mieli kuunnella ja maata sängyllä. Tai istua pimeässä bussissa. Tai ylipäätään vaan olla hiljaa ja kuunnella. Kerran kokeilin laittaa ANTin soimaan taustalle kuin tein kotitreeniä, mutta eihän se nyt vaan yksinkertaisesti toiminut. Rihannan musa sopii fiilistelyyn ja ajatteluun. Lyriikoita tulee väkisin peilattua omaan elämään. Usein myös mietin, mitä Rihanna on tietyillä sanomisillaan tarkoittanut ja ketä ajatellut.

ANTi on siis tietynlaista herkkua tosifanille, mutta sellaisia We Found Love -reivausbiisejä sieltä ei kyllä kannata lähteä kauheasti kaivamaan.