Noniin, nyt sitä ollaan palauduttu lopullisesti maanpinnalle perjantaisen Summer up -reissun jäljiltä. Vielä torstai-iltana luin mielenkiinnolla Rumban nettisivuilta Anna Brotkinin toimittamaa tekstiä, jossa hän ja musiikkitoimittaja Anton Vanha-Majamaa pohtivat sitä, onko Summer upissa esiintyvä Nicki Minaj feministi vai antifeministi. Ajattelin, että keikan jälkeen voin itsekin heittää omat analyyttiset kommenttini asiaan liittyen tänne, sillä olen pohtinut samaa asiaa myös itse niin Nickin kuin monen muun mielipiteitä jakavan naisjulkisuudenhenkilön kohdalla. Nyt on kuitenkin pakko todeta, että syvälliset pohdinnat on jätettävä toiseen kertaan, sillä tällä hetkellä suhtautumiseni Nickiin on aivan liian puolueellinen. (Rumban artikkelin voi muuten lukea tästä)

Sekä Rae Sremmurdin että Nicki Minajin keikat yllättivät mut aivan totaalisesti. Odotukseni olivat jo valmiiksi melko korkealla, mutta silti kummatkin keikat onnistuivat kiilaamaan vielä kaikkien odotusteni yli. Rae Sremmurdin keikka oli todella kova. Menen enemmän kuin mielelläni katsomaan heitä vielä uudelleen, mikäli Suomeen päättävät vielä saapua. (Lämpimästä vastaanotosta päätellen sen he kyllä varmasti vielä tekevät). Energia ja tunnelma keikalla oli ihan älytön. Voin vain kuvitella millaista meininki on muutaman vuoden päästä, kun biisejä tulee lisää ja ammattitaito kasvaa. Slimm Jimmyllä ja Swae Leellä on erittäin pitkä ura edessään, ainakin jos multa kysytään.

Mutta nyt siihen Nickiin. Tungimme ystäväni kanssa jo Rae Sremmurdien keikan aikana mahdollisimman lähelle lavaa ja pääsimme lopulta seuraamaan Nickin keikkaa noin kolmannesta rivistä. Mua alkoi piinaamaan pienimuotoinen pissahätä jo Sremmien keikan lopussa, mutta päätettiin, että tästä ei helkkari enää pois liikuta. Ja se oli maailman paras päätös. Varmasti lähes eturivin paikoilla oli osaa ja arpaa yleistunnelmaan, mutta mielestäni koko keikkasetti oli muutenkin ihan mieletön! Esitys oli kunnon show viimeiseen asti ja Nicki antoi itsestään ihan tavattoman sympaattisen ja lahjakkaan kuvan. Olen nähnyt Rihannan yhteensä kolme kertaa, mutta on ihan pakko todeta, että tämä yksi Nickin keikka taisi päihittää kaikki Rihannan keikat, vaikka enemmän silti Rihannan musiikkia olen elämäni aikana kuunnellut ja muutenkin fanittanut. Tämä johtuu hyvin pitkälti siitä, että mielestäni Nicki oli keikkansa ajan jotenkin paljon enemmän läsnä kuin Rihanna millään keikalla. Vaikka show oli tietysti tarkkaan viilattu paketti, se ei silti mennyt sellaiseksi ulkoa opetelluksi suorittamiseksi tai playback-nauhojen kanssa sekoiluksi. Nicki heitti hyvää ja kannustava kommenttia faneilleen ja oli aidosti innoissaan siitä, miten hyvin suomalaiset ottivat hänet vastaan.

Olen fiilaillut Nickin musiikkia jo pitkään, mutta miksikään superfaniksi en ole ikinä halunnut leimautua, sillä tuo Rumban artikkelissakin keskustelua herättänyt tyrkkyimago on häirinnyt jopa minua. En ole jotenkin vain pystynyt fanittamaan täysillä mimmiä, johon yhdistetään ensimmäisenä.. no, jäätävän kokoinen berberi ja muutenkin todella seksistinen meininki. Nuo seikat ovat häirinneet minua lähinnä siksi, koska en ole oikeastaan osannut sanoa Nickistä mitään muuta. En ole tiennyt, millainen hän on oikeasti luonteeltaan ja millaista sanomaa hän haluaa faneilleen välittää. Hän on ollut vain jäätävän kuuma ja rivo nainen, joka heittelee yläfemmoja muiden kovien räppäreiden kanssa.

Jokin kriittinen ihminen voisi varmasti tähän kohtaan sanoa, että nämä artistit ovat ammattilaisia ja osaavat vetää ties minkälaisen roolin päälleen jos vain haluavat. Ehkä, mutta kolmannesta rivistä katsottuna Nickin ilmeet ja hihkaisut välittivät kyllä jotain hyvin aitoa. Tai sitten se oli äärettömän hyvin feikattu. Oli miten oli, oltiin ystäväni kanssa keikan jälkeen ihan taivaassa. Olin myös positiivisesti yllättynyt keikan alusta, joka alkoi rauhallisimmilla ja ei-ehkä-niin-tunnetuilla The Pinkprint -albumin kappaleilla All Things Go ja Crying Game. Noiden biisien aikana tuli jo sellainen fiilis, että tästä tulee jotain niin siistiä. Viimeinen sinetöinti tapahtui siinä vaiheessa, kun Only, Truffle butter, Beez in the Trap, Moment 4 life, Feeling Myself ja Flawless -biisin remix kajahtivat ilmoille melkein peräjälkeen. Olin seota!

Perjantai-illan jälkeen olen siis ollut aivan äärimmäinen Nicki Minaj -fani. Keikka oli heittämällä elämäni siistein, vaikka se tekeekin tiukkaa kamppailua Kanye Westin Flow-keikan ja Rihannan viimeisimmän Hartwall areenan keikan kanssa. Ja mitä tuohon feministikuvioon tulee, niin jostain syystä keikan jälkeen olo oli ihan tajuttoman hyvä ja itsevarma. Oli sellainen fiilis että damn, mä pystyn mihin vaan ja olen hyvä juuri tälläisenä kuin olen. Tiedä sitten mistä se kertoo.

Postauksen kuva on peräisin Billboard Music Awards 2015 -tapahtumasta ja sen on ottanut Ethan Miller.