Alku

Erosta on melko lailla puoli vuotta, ja tänään tunsin oloni keveämmäksi kuin aikoihin. Se kurkkua kuristava jokin tuntui viimein hellittäneen otteensa. Viimeksi se nappasi otteeseensa viikko sitten, kun kuulin hänen seurustelevan uudelleen. Ja sitä ennen siksi, kun löysin puhelimesta videopätkän vuoden takaa. Onhan näitä ollut: pieniä ikäviä takapakkeja juuri silloin, kun tuntuu menevän jo niin paljon paremmin.

Sen yhden yhteiskuvan olen kuitenkin unohtanut poistaa. Ehkä siksi, että se on muisto hauskasta elokuisesta illasta, kun kaupunki oli täynnä ystäviä ja festivaalitunnelmaa. Ehkä siksi, että näytän siinä viehättävältä. Tai ehkä siksi, että me molemmat olemme siinä onnellisia, ja kerrankin vailla eripuraa. Sellaiset hetket olivat jo tuossa vaiheessa harvinaisia. En tiedä, tiesikö hän, mutta minä kai jollain tasolla tiesin jo silloin yt-neuvottelujen siintävän horisontissa. Erossa luopuu niin paljon muustakin kuin pelkästä parisuhteesta: koko siitä mikrokosmoksesta turvallisine rutiineineen, hellittelynimineen, omine ainutkertaisine muistoineen, kokonaisesta pienoiskulttuurista, jonka on ehtinyt toisen kanssa rakentaa. Sieltä on vaikeaa lähteä pois.

Luovuin myös jokapäiväisestä vitutuksesta ja inhottavasta käytöksestä – minun ja hänen. Kai siitä on pieni hinta se, että on välillä surullinen.

Kai tässä sitten voisi alkaa pitää jotain sinkkublogia hemmetti.

Tämäkin on alku.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *