Nyt kun vauvan syntymästä on kulunut jo kohta vuosi on mielestäni jo korkea aika kirjoittaa synnytyskertomus. Mietin aluksi, että julkaisenko sitä kun se on sen verran henkilökohtainen aihe, mutta ennen vauvan syntymää luin mielenkiinnolla muiden synnytyskertomuksia ja katsoin vlogauksia joten ajattelin että ehkä joku voisi tästä hyötyä. Jokainen synnytyshän on oma ainutlaatuinen kokemuksensa, koskaan ei voi tietää mitä tulemaan pitää ja sen vuoksi etukäteen voi olla vähän hankala valmistautua.

Etukäteen en osannut hirveästi pelätä synnytystä – ovathan kaikki ihmiset tähän maailmaan syntyneet. Jos olisin tiennyt , millaista kipua tulen tuntemaan, olisin pelännyt sitä enemmän. Opiskeluaikana olin mukana yhdessä synnytyksessä. Se näytti niin helpolta (kyseiselle synnyttäjälle tosin neljäs lapsi), etten osannut kuvitellakaan millaista kipua synnytyksessä voi kokea.

Arvelin, että vauvan syntymä menee yli lasketun ajan ja laskettuna päivänä kävin hiihtämässä. En todellakaan arvannut mitä tulemaan piti. Illalla mieheni pyysi seuraksi katsomaan leffaa mutta en jaksanut, kun olin väsynyt. Painuin unten maille kello kymmenen aikaan. Heräsin kahden aikaan yöllä kun pikkuhousut kastui. Sekunnin ajan mietin, että mitä ihmettä, kusinko housuihin. Lähdin vessaa kohti kun vettä vaan tuli ja tuli ja tajusin, että tämä taitaa olla lapsivettä. Soitin sairaalaan , missä ohjattiin tarkkailemaan veden väriä ja mikäli kaikki on ok niin aamulla ohjasivat näytille. Hoitaja myös kehoitti nukkumaan.

Herätin mieheni ja kun kerroin, että lapsivesi meni ja aamulla pitää lähteä sairaalaan hänen huolenaiheena oli: ”Et sä vielä voi mennä synnyttämään, kun en ole ostanut vielä itselleni synnytyskarkkeja!” xD Noh, onneksi minä olin kerennyt ne hänelle ostamaan ja sairaalakassiin pakkaamaan 😀

Ei puhettakaan, että olisin saanut unta. Lapsivettä tuli edelleen, se oli onneksi kirkasta.  Supistukset olivat vasta lieviä , mutta jännitti liikaa. Supistusten voimistuessa menin lämmittämään kauratyynyä. Tyynyn ollessa mikrossa alkoi haisemaan palaneelta. Kävellessäni makkariin huomasin kauratyynyn olevan liekeissä! En onneksi kerennyt laittaa sitä selkäni päälle. Tai ehkä supistuskivut ei olisi tuntuneet,  kun selkä olisi ollut palovammoilla. 🙄

Aamulla huomasin lapsiveden olevan vihreää. Sairaalan ohjeistus on, että silloin vauva on mahdollisesti kakannut lapsiveteen ja kannattaa lähteä arvioon heti. Supistukset olivat lieviä ja lähdimme sairaalaan bussilla. Arvelin, että voi olla että minut passitetaan vielä takaisin kotiin. Otin varalta kuitenkin etukäteen pakkaamani synnytyskassin mukaan.

Ilmoitauduimme naistenklinikan päivystykseen noin klo 9. Supistuskivut alkoivat yllättäen hyvin voimakkaina. Ne lamaannuttivat minut täysin. En pystynyt juurikaan puhumaan. Keskityin siihen, että pystyn hengittämään. Sekin oli vaikeaa supistusten aikana. Sain särkylääkkeen mistä ei ollut apua. Minut laitettiin käyrille, mistä tarkkailtiin vauvan sydämenlyöntejä. Kätilö ja opiskelija tekivät sisätutkimuksen, mikä sattui niin että purskahdin itkuun. Olin 2cm auki. Hoitajat pohtivat mahdollista käynnistystä. Sain tens-laitteen kipuja lievittämään, mutta en kokenut siitä olleen hirveästi apua.

Olin etukäteen varoitellut miestäni, että saatan olla synnytyksessä häntä kohtaan ilkeä. Ainut kerta kun hänelle ärähdin oli ihan syystä 😀 hän nimittäin unohti tens-laitteen päälle ja kipu oli valtava. Pyysin häntä lopettamaan ja hän ei heti kuullut niin huusin. Muuten olin yllättävänkin säyseä. Tai en oikeastaan puhunut juuri mitään, keskityin elossa pysymiseen 😀

Luojan kiitos kroppani hoiti homman ja olinkin 4cm auki. Käynnistysaikeista luovuttiin ja pääsin synnytyssaliin. Kävelymatka sinne oli lyhyt mutta äärettömän tuskainen. Jouduin vähä väliä pysähtymään supistuskipujen tullessa.

Ehdin  katua raskautta. Ajattelin, että jos tästä selviän hengissä niin toista kertaa en tähän ryhdy. Surin, kuinka vauvamme jää ilman sisarusta. Tsemppasin itseäni miettimällä kaikkia jotka ovat synnyttäneet. Kävin läpi äitini, siskoni, joitain julkkiksia . Jos ne ovat siihen pystyneet niin miksi minä en.

Mnulla oli hirveä nälkä. Olin ärtynyt, kun hoitaja ei antanut muuta ruokaa kuin mehukeittoa. Jälkeenpäin toki tajusin sen olleen parhaakseni. Mieheni lähti hakemaan itselleen ruokaa viereisestä burger kingistä. Hänen lähdettyään olo oli turvaton. Hän oli ihan mahtava tuki ja turva koko synnytyksen ajan.

Synnytyssalissa olin 7 cm auki. Sain ilokaasumaskin sekä epiduraalin ja se oli kuin taivaan lahja. Kivut kaikkosivat,mutta  toisaalta en tuntenut supistuksia ja vauvan alastulo hidastui. Sain oksitosiinia nopeuttamaan supistuksia, mutta niitä ei tullut. Olin kokonaan auki mutta vauva ei laskeutunut tarpeeksi nopeaa. Olin peloissani ja mietin joudummeko hätäsektioon. En päässyt  enää vessaan vaan minut katetroitiin.

Yhtäkkiä huoneeseen tuli lisää väkeä. Oli pari kätilöä opiskelijoineen sekä lääkäri. Minulla oli turvallinen ja luottavainen olo. Nämä kaikki ihmiset ovat täällä meitä varten.

Uhkaavan hapenpuutteen vuoksi vauva avustettiin lopulta imukupilla maailmaan.  Myöhemmin selvisi, että vauvan pää oli ollut hieman väärässä asennossa. Kuulin, että ponnistusvaihe oli kestänyt 45 minuuttia. Olin menettänyt ajantajun jo kauan aikaa sitten.  Ei ihme, että olin aivan uupunut ja turhautunut. Vauvan ulos ponnistaminen eikä edes välilihan leikkaaminen sattuneet, ainoa kipu mitä synnytyksen aikana tunsin oli ne armottomat supistuskivut.

Kun vauva tuli ulos olin kauhuissani kun en kuullut sen itkua. Ehdin jo kysyä hädissäni:”eikö se itke?” Kun sain vauvan rinnalleni ja hän parkaisi olin niin onnellinen . Hänet nostettiin rinnalleni ja hän alkoi heti syömään, niin taitava pieni. En unohda koskaan sitä katsetta, kun hänen pienet silmänsä tapittivat minua. Hän näytti ihan isältään, häneen oli helppo rakastua ❤️🤭

Vauva piti sukuani loppuun asti jännityksessä, kun mietittiin syntyykö hän kumman enonsa synttärikaimaksi. Minulla on siis isoveljet, jotka ovat syntyneet 12.1 ja 13.1. Vähän ennen vuorokauden vaihtumista hän syntyi. Täydellinen pieni käärömme, joka teki meistä perheen. Hän, jota olimme kauan odottaneet.

Minut tikattiin, enkä tuntenut juuri mitään. Mieheni pesi ja puki vauvan minun käydessä suihkussa. Kuinka vieraalta kroppa tuntuikaan. Vatsa oli löysä ja alapää kipeä. Koska virtsaa ei tullut spontaanisti sain siihen lääkettä ja konjakki-snapsin. Alkoholi ei ole minun juttu mutta irvistellen se pieni määrä meni alas.

Olen ollut hoitaja jo kymmenen vuotta, joten tuntui oudolta olla potilaan roolisssa. Olen itse katetroinut muita, laittanut kanyyleja, avustanut pesuissa. Yhtäkkiä minä olinkin se autettava. Tuntui oudolta kun erilaisia letkuja oli ympäriinsä. Suihkusta tullessa meinasin pyörtyä huimauksen vuoksi (menetin synnytyksessä verta) ja jouduin kävelemään hoitajan käsikynkässä.

Menimme taksilla perhepesähotelliin noin klo 5aikaan aamuyöstä. Se oli aivan mahtava. Voin kirjoittaa hotellista oman postauksen myöhemmin mikäli aihe kiinnostaa.  Vauva oli 1.5 vuorokauden ikäinen kun pääsimme jo kotiin.

Vaikka synnytyskokemus oli hirveä niin se oli ehdottomasti kaiken sen kivun ja tuskan arvoista.  Palkinto kun on mitä parhain😍  Hoitohenkilökunta oli aivan mahtava. Synnytykseni kesti sen  verran pitkään, että siihen mahtui kolme eri kätilöä opiskelijoineen.  Meidät pidettiin kokoajan ajantasalla ja mulla oli turvallinen olo. Ajattelin että olemme hyvissä käsissä.Ehkä joku päivä olen valmis kokemaan synnytyksen uudelleen..