Häpeä

”Voi mitä meille on tapahtunut,kun emme näe tai halua huomata lähimmäisemme hätää?????!!!!”

Tämä kommentti löytyi IS:n keskustelupalstalta, sen uutisen alta missä kerrottiin aikuisen jääneen tahallaan junan alle, sylissään pikkulapsi. Ottamatta kantaa itse juttuun, jäin miettimään tätä kommenttia. Tästä asiasta kerroin jo jonkin verran edellisessä postauksessa, mutta luulen että se vaatii oman postauksensa. Mielestäni asiaa ei pidä ajatella tuolta kannalta, miksi emme näe lähimmäisemme hätää? Mielestäni asiaa pitää miettiä siten, että miksi me häpeilemme sitä, että me voimme huonosti?

Miksi ei ole ok sanoa että hei, minä olen ahdistunut? Minä voin huonosti, ja kaipaan sinun tukeasi? Miksi emme osaa sanoa; Apua, auta minua, tunnen hukkuvani tähän huonoon oloon? Miksi meitä hävettää?

Jotkut meistä tuntevat niin suurta häpeää asian suhteen, että sen lisäksi etteivät osaa apua pyytää tai myöntää voivansa huonosti, he tekevät pahaa itselleen tai vielä pahempaa; muille ihmisille.
Asia on vaikea, mutta sanoisin ettei kenenkään pitäisi voida huonosti tai tuntea huonoa omatuntoa sen takia ettei ole huomannut läheisen ihmisen voivan huonosti. Me olemme erittäin hyviä peittämään sitä tosiasiaa, että me tunnemme olevamme ihan pohjasakkaa. Me tunnemme, ettei meillä ole oikeutta kertoa huonosta olosta, koska meillä saattaa asiat olla ihan hyvin. Ja jos asiat ovat huonosti, uskon että kynnys kertoa omasta pahoinvoinnista saattaa olla vielä korkeammalla. Asiat ovat nyt jo huonosti, miksi lisätä kenekään muun huolta kertomalla siitä että voin todella todella huonosti?
Pahimmassa tapauksessa nämä ihmset ajattelevat että ottavat samalla vaimon ja lapset mukaansa, ettei jää surijoita. Eivätkä ymmärrä että surijoita jää tuplasti enemmän kun koko perhe pistetään matalaksi.

Kamala aihe, kamalaa edes ajatella näitä asioita. Suunta on ylöspäin, mutta tämä kirjoittaminen auttaa. Ehkä. Toivottavasti.