Välillä minusta tuntuu siltä että olen huijari. Huijaan olevani masentunut. En oikeasti ole, esitän vain. Silloin tuntuu eniten siltä, kun huomaan että kävin psykologilla juuri silloin kun olin kaikista huonoimmillani. Tuntuu siltä että kävin siellä juuri sopivasti, että saisin diagnoosin aikaiseksi. Entä jos testin tulokset näyttäisivät erilaiselta kun menen sinne ensi kerran? Sanoisiko hän etten olekaan masentunut? Että olen käyttänyt hyväkseni järjestelmää kertomalla huonosta olostani subjektiivisesti, silloin kun olen huonoimmillani, kaikkein matalimmassa kohdassa elämän aallokossa? Ei hän niin sano, mutta siltä tuntuu, että hän saattaisi ajatella.

Tuntuu myös siltä että huijaan olevani hyvä työntekijä. Tai ystävä. Esitän roolia, teen töitä, nauran ystävien kanssa, heitän huonoa läppää, harrastan. Olen huijariystävä! Välillä tuntuu niin pahalta, ja ihmettelen että eikö kukaan näe maskin läpi? Kohta joku sanoo että olen muuttunut, että olen erilainen kuin aikaisemmin. Siksikö he eivät soittele yhtä usein? Siksikö he kieltäytyvät kutsuistani? Siksikö he eivät vastaa kun soitan tai laitan viestiä?
Onneksi minulla on kuitenkin ystäviä, jotka ovat yhteydessä. He soittelevat, laittavat viestiä, vaativat että tapaamme! Suurin osa heistä ei tiedä! He eivät tiedä, miten tärkeitä ovat minulle ja mielenterveydelleni. Jos saisin, olisin joka päivä vain kotona. En tekisi mitään, lukisin kirjaa, ja ihmettelisin miksei kukaan soita.
He eivät myöskään tiedä sitä, miten raskasta minulle on ottaa se luuri käteen ja soittaa ja ehdottaa että näkisimme. Miten minua ahdistaa se oman viikkokalenterin täyttäminen.
Kunpa ystäväni tietäisivät, miten tärkeää on kuitenkin että saan nähdä heitä, saan nauraa ja iloita heidän kanssaan, leikkiä heidän lastensa kanssa, katsella kun koirat leikkivät ja ihmetellä yhdessä elämän menoa. En ole kertonut olevani masentunut.
Muuttaisiko se heidän suhtautumistaan minuun? Huonompaan vai parempaan suuntaan?