Tammikuu vilisti ohi silmissä ja ollaan saavuttu jo helmikuuhun. Huomiot ajan kulumisesta kuin siivillä eivät kuitenkaan saa minussa aikaan positiivisia ajatuksia, päinvastoin jo jonkin aikaa minuun on vaikuttanut negatiivisesti tuntemukset siitä, että mihinkään ei tunnu riittävän tarpeeksi aikaa. Ja kun kaikkia toimitettavia asioita yrittää aina hoitaa mahdollisimman hyvin, on sekametelisoppa sisälläni valmis.

Tarkastellaanpas hetki tämän keittämäni sopan ainesosaluetteloa:

1: Työ.

Työ jota teen, tuntuu vahvasti siltä ”minun jutulta”, ja koen sen kautta paljon hyviä asioita ja onnistumisia. Saan myös viettää aikaa ihanien ihmisten kanssa, niin pienten kuin isojenkin. Olen viime aikoina alkanut haaveilla vielä eräästä lisämausteesta asian tiimoilta, ehkäpä se joskus vielä toteutuu, kukapa tietää… Mutta työ on työtä, ja nappaa eittämättä ison osan vuorokauden valveillaoloajasta.

2: Opiskelu.

Olen saanut opiskella työni ohessa nyt aika kauan ja homma jatkuu näilä näkymin vielä hyvän tovin. Kun näitä asioita ei oikein osaa eikä halua tehdä huonosti, saatikka varsinkaan lopettaa kesken, niin sitten sitä mennään ja pusketaan eteepäin vaikka mikä olisi. Mutta rehellisyyden nimissä välillä tuntuu, ettei meinaa millään löytyä tarpeeksi aikaa tehtävien tekemiseen tai kirjallisuuden lukemiseen.

3: Kotityöt.

Pidän siitä, että kotona on siistiä ja kamppeet paikoillaan. Stressaannun jos (ja valitettavasti kun) huomaan, että paikat alkavat täyttyä tavarasta ja roskista. Ja sitten kun en kestä enää, niin sitten minä siivoan! Ja Satumaiseen tapaani sitten siivotaankin oikein olan takaa! Kuulokkeet korvilla ja naama punaisena homman kokonaisvaltaisesta suorittamisesta saatan hyvinkin näyttää ulospäin lähinnä imurin letkua kesyttävältä hurrikaani-tomaatilta..

Ruokaa meillä laitetaan ison perheen vuoksi paljon, joten kaupasta ruokaa kannetaan selkä vääränä ja tiskikonetta täytetään ja tyhjennetään koko perheen voimin kolmeesa vuorossa.

4: Äitiys.

Samaisella maksimaalisella intensiteetillä olen aina toiminut myös äitinä. Enkä pysty sanoin kuvaamaan sitä morkkista, mikä syntyy niistä tunteista, jos en omasta mielestäni ole ehtinyt olla tarpeeksi heille läsnä (olen esimerkiksi kehdannut lähteä töiden jälkeen vielä jumppaan…). Tunnen yhä ja edelleen hyvin ristiriitaisia tunteita omia menoja suunnitellessa tai varsinkin niitä toteuttaessa.

Vanhimman lapseni kanssa kävimme ensimmäistä kertaa keskustelua hänen muuttamisestaan jossain vaiheessa omaan asuntoon. Olen onnellinen siitä, että olen osannut kasvattaa nuoren miehen, joka tuntee olevansa valmis itsenäistymään ja joka selkeästi omaa niitä tietoja ja taitoja mitä kotoa muuttaessa tarvitaan, mutta silti sydämeni valtaa jo nyt suunnaton ikävä ja kaipuu: Entäs minä sitten? Kun sittenhän me ei nähtäisikään joka päivä täällä kotona?

5. Parisuhde.

Tämän osa-alueen suhteen olen välillä aivan toivottoman huono – ja siitä niin kovasti pahoillani. Kun ajatukset pyörivät työpäivän jälkeen vähintäänkin pyykin pesussa, ruoan laitossa, siivoamisessa, kokeeseen lukemisen avustamisessa, jumpalle lähtemisessä, saunassa käynnissä, iltasadun lukemisessa ja tenttiin lukemisessa, ei parisuhteen hoitamiselle tunnu jäävän sitä aikaa minkä se ehdottomasti ansaitsisi. Olen onnekas, sillä satun olemaan naimisissa maailman hyväsydämmisimmän miehen kanssa. Hän jaksaa kerta toisensa jälkeen ymmärtää minua ja kimpoiluani, sekä kannustaa ja jaksaa uskoa minuun. En aina edes ymmärrä miten hän jaksaa minua, en todellakaan ole mikään maailman helpoin kumppani…

6. Liikunta.

Ja tälle kun erityisesti pitäisi – ja haluaisi – löytää enemmän aikaa! Jonkin asteisen spurtin sain nykäistyä asian edistämisen eteen kun polvi alkoi antaa suurimmista kivuistaan periksi, mutta juuri tällä hetkellä eletään taas hiljaiseloa treenaamisen suhteen. Polven tilanne on siis siedettävä, ja vaikka tietyt jutut ovat edelleen kivuliaita ja osaltaan mahdottomia, sen kanssa yritän tulla toimeen. Mutta nyt yläselkä on viikon ajan osoittanut mieltään, ja eilen lääkäri- täti kertoikin koko oikean puolen olevan niin jumissa, että ei ihmetellyt lainkaan kun kerroin kivun säteilevät rintarangan puolelle ja käteen. Hierojan palveluihin ei ole tällä tytöllä varaa, joten vanha ringettemaila se on kaivettava esiin ja venyteltävä hissuksiin, sekä kokeiltava muita kotikonsteja. Kehonhuoltoon pitäisi siis yrittää panostaa jatkossa…

Tiedostan olevani ylipäätään sellainen ihminen, jonka on vaikea löytää asioiden hoitamiseen tai toteuttamiseen sitä kultaista keskitietä, asiat tehdään joko täysillä tai ei sitten ollenkaan (palauttakaapa mieleenne se kuvaus hurrikaani-tomaatista). Kyllähän se niin on, että sitä keskitietä olisi hyvä osata edes aina silloin tällöin kulkea. Tähän koen näkemystä ja tukea saavani hyvin monelta kantilta Master Move-projektini kautta, kohdaten erilaisia ihmisiä ja heidän tarinoitaan, oppimalla ja opettelemalla uutta. Haluan tässä yhteydessä vielä kiittää antoisista lähipäivistä ihan jokaista paikalla ollutta!

Mutta ei minua siltikään taida kukaan eikä mikään saada täysin pois kiskottua tien pientareilta tasaista maata taivaltamaan. Enkä edes ajattele sen olevan tarpeellista, sillä uskon minä myös niinkin, että joskus tien vieriä koluten voi kokea jotain sellaista, mitä keskellä tietä kulkien ei ikinä voisi nähdä tai saavuttaa.

Eli ei muta kuin annetaan sopan jatkaa porinaansa ja etsitään sille aina vain pikantimpaa makua: Maustetaan sitä välillä vähän miedommin ja välillä voimakkaammin, sekä koetetaan heittää sekaan välillä ihan uusiakin aineksia. Pääasia taitaa olla että soppaa riittää sekoitettavaksi vielä moniksi vuosiksi tästä eteenpäin!

– Satu