MG

Viime postauksen jälkeen ei Master Move-saagaani ollut mielestäni kertynyt kummoistakaan kirjoitettavaa. Tai näin ajattelin, ennenkuin otin koneen käteeni ja aloin asiaa tarkemmin pohtimaan…

 

Olen pötkötellyt sohvalla lukuisia tunteja polvileikkauksen jälkeen, tunnustellen jokaisen liikahduksen aiheuttamaa kipua, ja kiroten mahdottomuutta liikkua juuri mihinkään, tai varsinkaan tehdä mitään mukavaa. Malttamattomalle luonteelleni on hyvin haastavaa sietää tätä toipumisen hitautta, ja varsinkin sitä, että pientenkin asioiden toteuttamiseen tarvitaan lukematon määrä venkoilua, erilaisia apuvälineitä ja paljon aikaa. Ja koska jo ennen leikkausta mielialani on ollut hieman alavireinen, olen päässyt luiskahtamaan aika syvälle tummiin vesiin elämänmuutosprojektini kanssa: olen tehnyt lähes yhtä hölmöjä valintoja kuin esimerkiksi erään suurvallan kansalaiset uutta valtionpäämiestään valitessaan tässä männä viikolla…

 

Yksi huonoimpia tapojani on ollut jo monia vuosia reagoida negatiivisiin tunteisiin ja vaikeisiin aikoihin syömällä – ja siis syömällä nimenomaan kaikkea epäterveellistä. Järjellä osaan kyllä ajatella, ettei näin ole hyvä toimia, mutta ilmeisesti olkapäälläni istuvan ”herkkusaatanan” vaikutusvalta mieleeni ja sitä myötä toimintaani on ylivoimaista. Kun edessä on vielä kolme viikkoa, ennenkuin saan jalalleni painoa ensi kertaa edes varata, niin osaatte varmasti kuvitella, miten huonossa jamassa pelkään siinä vaiheessa olevani.

 

Ja pelottavinta tässä tilanteessa eivät ole edes ne läskikilot mitä toipumisaikana ehdin kerätä. Enemmän pohdin sitä, kuinka saan tunteeni ja ajatukseni naksautettua uudelle raiteelle, jolla näen edessä avautuvan pitkästä aikaa mahdollisuuksia kivuttomaan liikkumiseen, ja ymmärrän jokapäiväisten särkyjen ja rajoitteiden olevan osa historiaa. Huomaan näitä tekstejä kirjoittaesani palaavani kerta toisensa jälkeen ajatukseen siitä, että ulkoisesta habituksestani huolimatta suurin muutos minun kohdallani tulee tapahtua kuntosaliharjoittelun sijaan korvieni välissä.

 

Olen miettinyt usein miksi minä – usein sentään suurinpiirtein tolkuissani oleva ihminen – ei ole osannut käytännössä toteuttaa niitä asioita, mitkä tietää hyviksi ja oikeiksi? Miksi en osaa ajatella itsestäni positiivisesti? Luultavasti tämän ajatusmallin juuret juontavat kauas, uskon niiden olevan myös monien eri asioiden ja kokemusten summa.

 

Eilen illalla televisiossa esitettiin dokumentti Mikael Gabrielin elämästä. Vaikka en koe olevani mikään rap-musiikin suurin fani, niin jostain syystä sekä hänen persoonaansa, että laulujensa lyriikoihin olen ihastunut useammankin kerran. Eilisessä ohjelmassa nuoriherra Gabriel avasi oman ajatusmaailmansa ydintä näin:

 

”Rakkaus on kaikista tärkeintä maailmassa. Se on asia, jota kannattaa

arvostaa, vaalia, eikä ikinä luovuttaa.”

 

Nuo lauseet kuullessani ajattelin, että juuri niin minä olen aina tehnytkin. Vai olenko sittenkään? No osaksi kyllä.

 

Olen rakastanut perhettäni, läheisiäni ja ystäviäni rajattomasti, eikä se koskaan muutu. Osoitan ja sanotan rakkauttani sanoin ja teoin (joskus en osaa sitä ehkä tarpeeksi edes näyttää), tulen onnelliseksi ja iloiseksi kun näen läheisteni voivan hyvin. Olen äärimmäisen onnekas kun saan myös itse kuulla ja vastaanottaa rakkaudenosoituksia päivittäin.

 

Mutta kaikkien muiden rakastamisen lisäksi olen unohtanut jotain tärkeää: omaa itseäni en ole osannut rakastaa ja arvostaa juuri sellaisena kuin olen, tai hyväksyä itseäni kaikkine outoine ja epätäydellisine ominaisuuksineni, saati olla itselleni armollinen jos sille on ollut tarvetta. En ole nähnyt itsessäni sitä arvoa ja potentiaalia, mitä monet muut minussa ovat nähneet, olen siis osaltaan luovuttanut itseni suhteen.

 

Tämä on yksi suurimmista asioista, jonka haluan ja toivon tulevaisuudessa muuttuvan. Minun tulee osata tunnistaa ja ymmärtää omia vahvuuksiani ja voimavarojani aiempaa paremmin, ja näin kyetä lisäämään elämääni positiivisuutta ja onnellisuutta. Itseäni arvostamalla ja rakastamalla tulen varmasti tekemään myös parempia valintoja, ja sitä kautta voimaan paremmin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tässäpä sitä olisi sitten Satulle tavoitetta kerrakseen.

 

Ja hei, kiitos Mikael.

 

 

 

 

– Satu Ounasvuori