LIEKKI
Olen saapunut Rantasalmen mökille luonnonrauhaan kirjoittamaan tätä seuraavaa postausta ja samalla työstämään vielä tämän vuoden puolella palautettavia koulutöitä. Päätin tulla tänne tällä kertaa ihan yksin, jotta saan aikaa myös muulle ajatustyölle.
Olen nyt kuukauden ajan elänyt aika rauhallista elämää lähinnä kotisohvallamme sijaitsevasta tukikohdasta käsin, parannellen edelleen leikattua jalkaa ja tuusaten joitain pieniä juttuja, saamatta aikaiseksi juuri mitään. Ainakaan siis mitään näkyvää. Mutta juurikin silloin kun fyysisesti on ollut pakko (ja toisaalta myös mahdollisuus) hidastaa, niin pään sisällä on alkanut hetkisen hiljaiselon jälkeen tapahtua. Liekö hidastamisen lisäksi tuleva joulun aika, rakkaiden ystävien vierailut, vaiko musiikista saamani voima, ovat saaneet minut katselemaan maailmaa hieman toisenlaisesta vinkkelistä…
Kun eräs ystäväni kuluneella viikolla kävi minua tervehtimässä, puhuimme vuodenajan mukanaan tuomasta pimeydestä ja siitä, kuinka se moniin vaikuttaa negatiivisesti. Itse olen aina rakastanut syksyä ja talvea, sekä niiden mukana saapuvaa hiljaisuutta, hämärää ja pimeää. Kun sytytin pöydällemme kynttilän, kuvailin ystävälleni, kuinka sen kauneus ja lämpö ei tuntuisi minusta miltään ilman pimeyttä; kynttilöiden sytyttäminen aurinkoisena päivänä tai valoisaan huoneeseen ei saa ainakaan minussa aikaan sitä lohdullista tunnetta, jonka se kerta toisensa jälkeen pimeään sytytettynä luo.
Minä tunnen, kuinka noita kynttilöitä tarvitsen. Tietysti ihan niitä kynttilöitä itsessään, mutta myös niitä ”kynttilöitä”, jotka saavat minun ajatukseni, mieleni ja asenteeni syttymään, jotka saavat minut tuntemaan ja näkemään hyviä ja kauniita asioita pimeydenkin läpi. Jotka muistuttavat minua siitä, että minä osaan, pystyn ja jaksan, ja jotka ohjaavat ajatukseni kohti mahdollisuuksia, eikä haasteita. Kiitos teille, jotka olette sellaisina minulle toimineet, haluan kertoa, että se on oikeasti ollut minulle merkityksellistä. Tällä hetkellä on katse suunnattu eteenpäin – sisäinen leijonani ei toki kovin hurjasti ihan vielä karjahtele, mutta jotain murinaa sieltä on jo alkanut kuulua..
Tein myös päätöksen, että on vihdoin aika aloittaa taas liikkuminen. Olen käynyt leikkauksen jälkeen nyt muutaman kerran kuntosalilla, ja saanut itselleni räätälöidyt ohjeet mitä siellä voin tällä hetkellä turvallisesti tehdä. Saamaani ruokavaliota en ole vielä saanut tuotua käytäntöön toivotulla tavalla, mutta pieniä muutoksia aiempaan olen tehnyt. Tätä asiaa minun tulee työstää vielä ajatuksen tasolla ja tehdä päätös siihen sitoutumisesta. Tiedän – ja nyt myös tunnen – että se ei ole mahdotonta.
Mutta nyt taidan laittaa töppöset jalkaan ja köpötellä keppien kanssa hetkeksi rantasaunan terassille, istun ja ihastelen ympäröivää luontoa, sen hiljaisuutta ja yllemme laskeutuvaa pimeää. Ja minä hymyilen, sillä sisälläni hehkuu hiljaa kynttilän lämmin liekki.
– Satu