Matalakiitoa

Olen aina ajatellut olevani vahva ihminen. Olen selättänyt monet erittäin haasteelliset asiat, ajanjaksot ja tilanteet, vaikka kyseisinä hetkinä on tuntenut, että en yksinkertaisesti jaksa tai pysty niistä selviytymään. Olen myös saavuttanut paljon sellaista, mistä en olisi uskaltanut edes uneksia. Tuntuu, että aikojen saatossa olen kehittynyt suorastaan ”Super-selviytyjäksi”.

Ja kuinkas tuollaisen ihmekyvyn voikaan saavuttaa? No, laitetaan soppaan ensin saavillinen voimakasta luonnetta, perään muutama kipollinen kunnollista vanhanajan kasvatusta, lorautellaan mausteiksi äitinä toimimisen onnea ja ylpeyttä, vastuullisuutta läheisistä ja työstä, sekä rohkeutta ja asennetta uusien asioiden omaksumiseksi. Sekoitetaan soppa valmiiksi kauhalla, joka on muotoutunut rakkaiden sekä ystävien tuesta. Näin olen sen suurin piirtein saavuttanut, toki myös jokainen elämän varrella jo koettu, nähty ja tunnettu asia on hionut minusta sitä ihmistä, joka olen nyt – niin hyvässä kuin ”pahassakin”.

Mutta tuo ”Super-selviytyjä” ei ole viime aikoina ollutkaan niin kovin ”super”. Päinvastoin selviytyjän viittani on tainnut rypistyä hurjassa menossa, tai kutistua sateessa, sillä viime aikoina se ei ole kannatellut liitoani, vaan saanut vahvuuteni näyttäytymään pääasiassa haasteinani. Voimakas luonne on tarkoittanut käytännössä sitä, että en ole pystynyt ja suostunut hyväksymään itseäni kuluttavia tosiasioita, tai toimimaan fiksusti ja päämäärätietoisesti itseäni hoitaen ja huoltaen. Olen kyllä kova huolehtimaan kaikista muista, sekä juoksevista asioista ympärilläni, mutta olen unohtanut kuunnella itseäni, liian kauan.

Rohkeus ja asenne omasta itsestä huolehtimiseen ei ole jostain syystä koskaan ollut minulle itsestään selvää tai helppoa, olen vasta viime aikoina alkanut sitä opetella ja edelleen sen toteuttaminen saa minut ristiriitaisiin ajatuksiin ja tuntemuksiin: Olenko itsekäs toimiessani näin? Ansaitsenko minä tämän? Eikö minun olisi tärkeämpää olla nyt jossain muualla, suorittamassa, auttamassa, puunaamassa…? Selvästikin tämän asian ymmärtämistä ja käytäntöön saattamista minun pitää harjoitella vielä aika tavalla…

Onneksi ympärilläni on ihmisiä, jotka minut tuntien ovat nähneet matalakiidon hetkeni, vaikken niitä mielellään ulospäin näytäkään, tai varsinkaan niistä puhu kenellekään. He ovat ottaneet asiakseen pysäyttääkseen minut, ohjatakseen lentoani kohti selkeämpiä tuulia. Olen niin kiitollinen teistä jokaisesta, että sitä ette voi koskaan edes täysin ymmärtää. En ehkä osaa kiitollisuuttani koskaan tarvittavalla tavalla sanoa tai osoittaa, mutta olehan tarkkana: vielä jonain päivänä, kun minun supersankarin viittani on taas ojennuksessa, lupaan kietoa sinut siihen ja kuiskata korvaasi: ’Kiitos. Olet minulle rakas ja tärkeä. Minä olen aina myös sinun tukenasi’.

-Satu Ounasvuori

PS. Kuten tekstistäni varmasti kävikin ilmi, ei Master Moven ensimmäinen kuukausi ole ollut omalla kohdallani siis mikään menestystarinan alkusoitto, päinvastoin kaukana siitä. Kiitos Marjo, että muistutit (taas kerran!) siitä tärkeimmästä; Maailma ja elämä jatkavat kyllä kulkuaan, vaikka tässä kohdassa hetkeksi hidastaisikin.

Base camp

Jos olisin vuorikiipeilijä, toimisi matkani turva- ja suojapaikkana tarkoin valittu ja varusteltu perusleiri. Sieltä käsin tekisin sitten suunnitelmieni mukaisesti vaativia suorituksia kohti tavoitettani, vuoren huippua. No minä en ole vuorikiipeilijä. Mutta olen silti vaativalla matkalla, ja olen asettanut itselleni Master Moven kautta tavoitteita, joiden eteen minun tulee ponnistella ja tehdä paljon työtä. Ja samalla tavalla kuin vuorikiipeilijä, minäkin tarvitsen itselleni turvasataman, josta voin ja uskallan tehdä pyrähdyksiä näitä tavoitteita kohti. 

Kun ajattelin tätä asiaa tarkemmin, ymmärsin omaavani itse asiassa kolme erilaista perusleiriä. Ensimmäisenä niistä on konkreettiset puitteet, joista käsin tätä matkaa taitan. Olen onnekas, kun voin harjoitella Kirrin Muuvin laadukkaalla kuntosalilla, turvallisin ja monipuolisin laittein ja mahdollisuuksin. Ilmapiiri salilla on lämmin, samoin kuin koko henkilökunta, minut huomioidaan ja minua tsempataan tarpeen tullen. Myös kroppani minulle asettamat rajoitteet ovat henkilökunnalla tiedossa ja ne otetaan aina huomioon esimerkiksi ryhmäliikuntatunneille osallistuessani. Konkreettisiin puitteisiin kuuluu kiinteästi myös oma kotini. Tässä perusleirissä tapahtuu treenaamisen jälkeinen palautuminen, huolto ja energian tankkaaminen, myös oman sängyn merkitys unen ja levon takaajana on kiistaton.

Konkreettisten puitteiden jälkeen toisena perusleirinä toimivat ihmiset, joiden tukea tarvitsen lähes päivittäin matkalla tavoitteeseeni. Tuskin taitavinkaan vuorikiipeilijä suorittaa koko prosessia yksin. Hän todennäköisesti tarvitsee apua jo reitin suunnittelussa, ja sen jälkeen sille opastamisessa, viimeistään matkalla tarvittavien tavaroiden kantamisessa. Puhumattakaan niistä hetkistä, kun joku menee vikaan, silloin apu ja tuki on välttämätöntä, jotta haasteista selviää ja voi taas jatkaa matkaa.

Minun ”sherpoinani” toimivat kaikki ne ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä. Oma perheeni on merkittävässä roolissa mahdollistamassa minun muutostani, ymmärtäen sen merkityksen, tärkeyden ja välttämättömyyden, tukemassa hyvinä ja huonoina hetkinä. Eittämättä myös Master Moven valmennustiimi näyttelee hyvin merkittävää osaa tämän vuoden aikana. Olen heittäytynyt heidän asiantuntemuksensa kannateltavaksi ja odotan jännityksellä mihin ja millä tavoin yhteistyössä pystymmekään vaikuttamaan. Tämän prosessin päätyttyä toivon ja uskon osaavani jatkaa valitsemaani suuntaan luottaen itseeni, voimiini ja mahdollisuuksiin. Onnekseni saan tukea myös työyhteisöltäni, sukulaisiltani, sekä tulevaisuudessa myös liikunta- ja ruokakategorian vertaisryhmältä Master Move -porukasta. Näillä ei voi epäonnistua, eihän?

Mutta miten se pelko ja epäilys voikin aina olla niin voimakas, aina levittää verhonsa uskon ja toivon päälle? Se on minun kohdallani juurikin se kolmas perusleirin aspekti, joka ei ole koskaan ollut niin vahva, että olisin päässyt nauttimaan vuoren huipun raikkaasta ja voimauttavasta tuulesta. Se on se oman pääni sisäinen base camp, josta voisin ammentaa asennetta ja voimaa niissä risteyskohdissa, joissa olen ennen tätä vuotta kääntynyt pääasiallisesti vääriin suuntiin. Tämä oli ehkäpä yksi suurimmista syistä, miksi Master Move-konsepti tuntui ensi hetkiltä ”mun jutulta”. Kyse ei ole pelkästään sähköpostiin lähetettävistä kuntosali- ja ruokaohjeistuksista, vaan kattavaan valmennuskokonaisuuteen liittyy tiiviisti myös mentaalipuolen valmennus. Kuten ensimmäisen lähipäivän jälkeen fiiliksistäni kysyjille vastasin: Juu, kuntotestit meni miten meni, mutta suurin oivallukseni oli ehdottomasti se, että ymmärsin tämän matkan tulevan olemaan merkityksellinen nimenomaan matkana oman pääni sisään. Se tulee olemaan avain siihen, millaisen muutoksen tämä vuosi, ja tulevat vuodet sen jälkeen tuovat tullessaan.

Piakkoin nämä kolme perusleiriäni joutuvat erityiselle koetukselle, sillä kuluneella viikolla selvisi, että polveni operoidaan tähystysleikkauksella kolmen kuukauden sisällä. Nyt sitten vain odotellaan leikkauspäivämäärää ja valmistaudutaan urakan yhtä raskainta osuutta varten. Edessäni siintää siis jyrkkä rinneosuus, jonka kielekkeet ovat liukkaat ja terävät, ja jossa vastaan puhaltavat hyytävät tuulenpuhurit. Nähtäväksi jää, pystynkö minä selättämään nuo haasteet ja jatkamaan matkaani niiden jälkeen – vahvempana kuin koskaan.

– Satu Ounasvuori