Tänään luovutin. Totaalisesti. Kolme viikkoa takaperin kun keskustelin neuvolassa olemassa olevista vaihtoehdoista koskien synnytystä en osannut varautua niihin paskamyrskyihin mitä omat ajatukset ja tunteet toisivat tullessaan. Kerroin siis neuvolan tädille, että olen harkinnut polikliinista synnytystä, sillä osastolla olo ahdistaa minua yli kaiken ja koen olevani tietoinen siitä, miten vauvaa hoidetaan, onhan tämä minulle jo kolmas. Täti antoi minulle esitteet uusiksi ja sovimme, että mietin vielä ja kerron seuraavalla kerralla pohdinnan tuloksen. Ensimmäinen paskamyrsky odotti kotona muutaman päivän jälkeen. Mies ei kuulemma meitä kuskaa vaan pitää olla yötä sairaalassa. Vaikka en ollut mitään päätöstä edes tehnyt ja olin jo kallistumassa yöksi jäämisen puolelle, kyseinen kommentti sai niskakarvat pystyyn ja tunteen siitä, että en saisi valita, vaan päätös oli tehty jo. No kauniisti sanottuna hormonit heittelee näitä mielialoja ja tunteita muutenkin todella paljon ja tuli kivahdettua, että -Taksi kulkee!

Ja kyllä, pahoitin mieleni. Lopputuloksena katkeran katkuinen kirje rakkaalleni. Sain kerrottua kantani, tunteeni ja pelkoni. Sen jälkeen asia keskusteltiin läpi ja rakkaani vakuutti ymmärtävänsä minua ja tukisi minua päätöksessäni. Kunnes viime viikonloppuna tuntui joltain ihan muulta. Olimme anoppilassa kylässä ja jostain syystä avasin suuren suuni ja kerroin harkitsevani kyseistä tapaa. Appiukko järkyttyi. Puoliso peesasi. Ja mulla kävi tunteisiin, taas. Oli niin hilkulla etten lähtenyt vain kävelemään. Onko mitään masentavampaa kuin jatkuvasti puolustella sitä mitä ajattelet, teet tai tunnet? Tervetuloa raskauteen, olet kaikkien omaisuutta ja kaikki saavat arvostella sinua ja päätöksiäsi.

Koko sunnuntai meni miettiessä asiaa ja en totta puhuen tiedä kumpi oli pahempaa, täys tyrmäys omista ajatuksista/tunteista vai se, että ihminen joka väitti tukevansa näytti hyökkäävän taas kerran tällä kertaa taustatuen kanssa? Tänä aamuna vielä ennen neuvolaa mietin ja itkin. Päätin luovuttaa. En jaksa edes ajatella mikä hyökkäys ja arvostelun tulva tulisi, jos päätyisinkin polikliiniseen synnytykseen. Kerroin siis neuvolan tädille, että jos on ihan pakko voin yöpyä osastolla.

Jos varautuu pahimpaan voi yllättyä positiivisesti eikö niin? Mulla ei ole yhtäkään positiivista kokemusta osastolta. Tiedän jo etten pysty nukkumaan siellä, enkä pysty syömään siellä. Kaksi edellistä kertaa olen itkenyt. Tuskin tämäkään kerta tuo poikkeusta. Positiivista. Not.

Neuvolassa selvisi vielä lisäksi se, että en saa toista lääkäriä. Mulla ei ole vaihtoehtoja. Edellisellä kerralla ko. lääkäri haukkui mut pystyyn ja oli laittamassa psykologille, koska suutun lapsilleni joskus. Yritin siis vaatia toista lääkäriä vaan eipä onnistu.

Olin siis neuvolan jälkeen ”hieman” apealla päällä. Kaikki se pettymys ja ahdistus sai kyynelkanavat taas aukeamaan kokkaillessa. Voin kertoa, että normaalisti en itke juuri koskaan, mutta tämä odotus on yhtä kyyneltä!

Olin täysin yllättynyt, kun kuulin kuinka ulko-ovi kävi ja mieheni tulikin kesken päivän kotiin. Viimeiset puoli vuotta on mennyt niin, että tuskin ollaan nähty ollenkaan, sillä hän on aina töissä. Siis arkisin ainakin, joskus myös viikonloppuisin. Oli kyllä kiva syödä koko perhe yhdessä. 🙂

Muutenkin hän oli hetken kotona. Arvokkaita hetkiä parisuhteessa. Annoin lasten pelata hetken ja me kömmimme saman peiton alle omaan rauhaan 😉 Vaikka seksi alkaakin olla jo hieman hankalaa, on ollut jo hetken aikaa, on se silti vielä nautinnollista. Ei ehkä yhtä nopea tempoista tai monipuolista kuin ennen, mutta onneksi loppu häämöttää ja voidaan kohta jo palata normaaliin. 🙂

Tuo kahdenkeskinen hetki sai vissiinkin oksitosiinin virtaamaan sen verran, että päivällä ollut ahdistus helpotti ja tulin paremmalle tuulelle. Tehokasta 😉